Polku on reitti

Polku on luonnossa kulkeva reitti kahden pisteen välillä. Ja metsäisessä luonnossa on aina polkuja.
Yksi metsäpolku on puistossa, toinen viidakossa, kolmas kaukana korvessa. Polku voi olla tie tai katu, kuja tai väylä, rata tai reitti.
Se ei välttämättä kulje puiden seassa, vaan saattaa syrjähdellä pihateille ja pientareille, asfaltillekin.
Eikä aina pysytä pelkästään kuivalla maalla...

lauantai 31. joulukuuta 2016

Great Ocean Walk

Great Ocean Walk on reilun 100 km:n mittainen vaellusreitti Australian etelärannikolla. Virallinen aloituspaikka on Apollo Bayn turisti-info, josta voi ostaa reittikartan ja varata tarvittavat telttapaikat. GOW seurailee rannikkoa Great Ocean Roadin ja meren välisellä alueella - ja kaikkialla painotetaan, että reitti on itä-länsi-suuntainen: "The Great Ocean Walk is an unforgettable eight day, one direction, long-distance walk."





Omalla reissullamme päätimme tehdä matkasta nelipäiväisen version ja vaeltaa Shelley Beachilta Blanket Bayn ja Cape Otwayn kautta Johanna Beachille. Rannalle laskeutumisen sijaan päätimme lähteä liikkeelle sisämaareittiä välttääksemme ensin 100 m laskun ja heti perään 150 m nousun noin kilometrin matkalla. Toinen syy valintaan oli rannalla ylitettävä Elliot River, jonka veden korkeudesta emme oikein päässeet selvyyteen. Päättelimme kuitenkin, että jos sisämaan reittiä suositellaan käytettäväksi joen tulviessa, voimme hyvin aloittaa retkemme kuivin jaloin.

Ensimmäiset koalat kiipeilivät puissa lähtöpaikkamme vieressä. Matkalla niitä näkyikin useammassa paikassa, joten kuvia riittää...




Myös vaellusreitistämme tuli tallennettua "kuvaa", kun puhelimeni piirsi Google mapsiin reittiä aina silloin, kun yhteys ulkomaailmaan löytyi. Varsin hyvin gps kulkuamme seurasi, vaikka suurimman osan matkasta olimme puhelinverkkojen ulottumattomissa. Suomessa hyviin tietoliikenneyhteyksiin tottuneelle reissaajalle puhelinyhteyksien häviäminen tuntui kieltämättä hieman kummalliselta, vaikka meitä oli toki varoitettu.


Ensimmäisenä päivänä kuljimme siis Shelley Beachilta Blanket Baylle, noin 15 km:n matkan. Reitti kulki Great Otway National Parkin sademetsässä. Vaelluspolut oli merkitty suureellisesti "roadeiksi" ja "trackeiksi". Pysähdyimme ensimmäiselle ruokailutauolle Elliot Roadin ja Parker Roadin risteykseen. Parker Roadilta tie kääntyy uudelleen kohti rantaa Johnson Trackia pitkin. Kyseistä polkua seuraten pääsisi rantaan asti, mutta GOW kääntyy kohti telttapaikkoja ensin Blanket Bay Trackille ja sieltä Telegraph Trackille aivan rantaan saakka.

Kuva: Ari Mänttäri

Leiripaikat on merkitty karttaan, mutta käytännössä suunnistaminen vaeltajien teltta-alueelle oli usein haastavaa, sillä tiet ja polut johdattivat kulkijan ensimmäisenä autolijoiden telttaparkkiin. Kulkemalla autoilijoiden "pitkäaikaisparkin" läpi, löytyi sitten viittoja, jotka johdattivat kävelijöiden telttapaikoille.




Laskuveden aikaan Blanket Baylta paljastuivat upeat kalliot, joilla vaikutti olevan runsaasti elämää. Vaikka ensimmäisen päivän kävelyt tuntuivat jaloissa, oli mukavaa kulkea rantakalliolla kuvaamassa näkymiä.





Australia vaikutti olevan kirjoitettujen kylttien luvattu maa ja erilaisia kieltoja sekä ohjeita löytyi myös leiripaikalta ja seuraavana aamuna reitin varrelta. Toisena päivänä kuljimme noin 12 km Blanket Baylta Cape Otwaylle aluksi vielä sademetsässä, loppumatkan jyrkkää rannikkorinnettä seuraillen. Alkumatkan nimettyjen roadien ja trackien kaltaisia tienviittoja ei enää näkynyt, mutta reitti oli muuten hyvin merkitty.

Eipä silti, että kyltit jotenkin turhia olisivat olleet: tulipalon vaarasta varoiteltiin pitkin matkaa ja kulkemissamme maisemissa on helppo uskoa, että jos pensaspalo pääsee valloilleen, ei montaa mahdollisuutta pelastautumiseen ole. Siellä täällä näkyi palaneita puita ja vaellukselle lähtijöitä muistutettiin myös siitä, että jokaisen tulisi olla tietoinen millainen palovaara juuri kyseisellä alueella kulloinkin on. Total Fire Banin aikana edes retkikeitinten käyttö ei ole sallittu suuren tulipaloriskin vuoksi. Tuolloin myös osa leirintäpaikoista suljetaan kokonaan.

Australian sateisen kevään jälkeen vettä kuitenkin riitti ja palovaroituksetkin olivat lähinnä vihreällä low- ja moderate-alueella. 



Ei ollut turhaa myöskään putoavista oksista varoittaminen, sillä muutamin paikoin puita oli kaatunut polun yli. Osa piti kiertää, joistakin pääsi kipuamaan yli tai ali.




Kuva: Ari Mänttäri




Cape Otwayn majakkaan emme menneet. Majakka, kahvila ja ilmeisesti myös kaikki roskakorit olivat noin 20 $ pääsymaksun ja rauta-aidan takana. Monissa paikoissa muistuteltiin, että retkeilijöiden on itse huolehdittava roskistaan, mutta oli yllättävää, ettei edes pienen kaupan yhteydessä ollut roskiksia! Päästessämme perille aukioloaikaa oli jäljellä vain noin tunnin verran, joten päätimme, että selviämme kyllä kiipeämättä majakan torniin. Iltaruoka valmistui vain vettä lisäämällä kymmenessä minuutissa.



Kolmantena vaelluspäivänämme kuljimme noin 11 km Cape Otwaysta Aire Riveriin. Reitti kulki muutamia kilometrejä rantahietikolla, joka varmasti lähes missä tahansa maailmassa olisi auringonottajien valloittama - mutta ei täällä. Ne auringonottorannat kun ovat kuulemma länsirannikolla.




Kuva: Ari Mänttäri

GOW:lla on myös muutamia jokia ylitettävänä. Aire Riverin yli kulkee silta, joka näkyi kauas mäen päälle. Sillan kupeessa oli myös hiekkapohjainen uimaranta, ja vaikkei vesi ollut kovin puhtaan näköistä eikä lämmintäkään, oli vaelluspäivän jälkeen mukava pulahtaa uimaan.




Neljäs ja viimeinen vaelluspäivä valkeni sateisessa säässä. Vaikka useina aamuina oli ollut hieman sumuista, sää oli kirkastunut kymmeneen mennessä. Nyt vettä kuitenkin tuntui tihkuttavan sen verran paljon, että päätin lähteä liikkeelle sadevarusteissa. No, sää selkeni yllättävän nopeasti ja puolisen tuntia kuljettuamme sain ottaa sekä housut että takin pois...

Viimeinen vaelluspäivä oli pituudeltaan noin 14 km ja kulki siis Aire Riveriltä Johanna Beachille. Reitti kulki alkumatkan pitkin rantaa, välillä puikahdettiin sisämaan puolelle ja sitten taas takaisin rantaan. Ja siellähän odotti myös joen ylitys, tällä kertaa ilman siltaa.








Matkalla oli ollut myös erilaisia koeviljelyaloja, mutta ainakaan itselleni ei selvinnyt miksi niitä oli. Reitin varrella oli myös useita "kameratolppia", joissa oli ohjeena laittaa kamera tolpan päälle, ottaa kuva tiettyyn suuntaan ja lähettää se sivustolle, jossa seurataan maiseman muuttumista näissä kuvauspisteissä. Tällä pisteellä kuvaan tuli polkumaisema!



Kuva: Ari Mänttäri
Metsän päättyessä ja reitin alkaessa laskea kohti rantaa ohitimme jälleen myös yhden "puhdistuspisteen". Kasvitautien leviämisen estämiseksi matkan varrella oli useampia paikkoja, joissa ohjeena oli puhdistaa kengänpohjat harjalla ja sen jälkeen desinfioida ne astumalla nesteen täyttämään "luukuun". Joka paikassa desinfiointiainetta ei kyllä ollut...




Matkan lähetessä loppuaan huomasi selvästi kuinka askel alkoi jo painaa, varsinkin alamäissä. Onneksi "portaat" olivat töppöjalallekin sopivat eikä mitään sellaista harppomista kuin Azoreilla. Ja se suuri joki... ...oli kuivunut.





Päästyämme Johanna Beachille ei retki vielä päättynyt, vaan saimme autokyydin GOW:n viralliseen päätepisteeseen 12 apostolille. 12 apostolia ovat merestä esiin pistäviä kivipaasia, joiden läheisyyteen on tehty kävely- ja kuvauspisteitä paitsi kävellen myös autolla paikalle saapuville retkeilijöille.



Huikea reissu, jonne voisin lähteä uudelleenkin!

tiistai 13. joulukuuta 2016

Australian eläimiä

Kun nyt olen tälle itikka ja ötökkä linjalle lähtenyt, niin jatketaan juttua isommista eläimistä. Mielenkiintoinen tuttavuus oli nokkasiili, joka ilmestyi eteemme useammassakin paikassa. Tiiviisti se mennä tuhistaa pitkä nokka maassa ja pyydystää käsitykseni mukaan muurahaisia ja termiittejä ravinnokseen. Kun turistikuvaaja innostui menemään liian lähelle, siili jähmettyi pyöreäksi palloksi, aivan kuten kotimaisetkin siilit tekevät. Harmikseni en onnistunut saamaan nokkasiilistä sellaista kuvaa, jossa pitkä nokka kunnolla näkyisi.


Kenguruita vaikutti olevan paikka paikoin vaivaksi asti ja onhan se päässyt Australian vaakunaankin. Grampiansin vuoristoalueella Halls Gappissa erilaisia kenguruita pyöri puistoissa, avoimilla nurmikentillä ja liikenteen seassa. Mieluiten silti katselen kaikenlaisia eläimiä niiden luonnollisessa elinympäristössä! Halls Gapissa myös emut tulivat aivan keskustan pääkadun tuntumaan.

Monilla alueilla autoilijoita varoitetaan paitsi kenguruista myös koaloista hirvivaaraa vastaavalla liikennemerkillä. Jokunen yliajettu kenguru matkan varrella näkyi, mutta ilmeisesti se on kohtalaisen tavallista. Maaseudulla useissa autoissa on erilliset kengurupuskurit, jotka estävät pahimmat vahingot, kun jossain vaiheessa kuitenkin kenguruun törmää...

En ole aivan varma, kuinka paikalliset suhtautuvat kengurun syömiseen. Kengurun lihaa oli kuitenkin tarjolla useammassakin paikassa, joten pitihän sitä maistaa. Meitä varoitettiin etukäteen, että liiallisella kypsentämisellä hyvänkin lihanpalan voi pilata ja Halls Gapissa Kookaburra Hotelin ravintolassa kengurua tilatessamme tarjoilija varmisti, että olemme tietoisia siitä, että heillä kengurun filettä ei koskaan paisteta kypsäksi asti. Saimme aivan loistavat annokset ja hyvää palvelua!









Kuva: Ari Mänttäri

Monenkokoisiin liskoihinkin törmäsimme. Pienimmät (kuvassa ensimmäinen) vastasivat kooltaan, näöltään ja piilopaikoiltaan hyvinkin meikäläistä sisiliskoa. Jälkimmäinen tuttavuus oli kuonosta hännän päähän reilusti yli metrin mittainen Sand Goanna tai Gould's Monitor (Varanus gouldii) eli Gouldin varaani. Lisko seisoskeli kaikessa rauhassa keskellä Horseshoe Bendiin johtavaa tietä hyvin kuvauksellisena. Muita isoja liskoja emme Little Desertissä nähneet, niiden jälkiä sitten enemmänkin.




Hellyttävimmän näköinen Australian eläimistä on tietysti koala. Vaellusreissullamme Great Ocean Walkilla pääsimme näkemään tätä halinallen oloista otusta useampaankin kertaan - sekä puussa että maassa. Maassa ollessaan se vaikuttaa lähes robottilelulta, vaikka ottaakin tarvittaessa myös laukka-askelia. Puussa se on kuitenkin omassa elementissään ja kiipeäminen ylös latvuksiin sujuu hämmästyttävän ketterästi.

En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että myös koalat pitävät ääntä. Eikä mitään hiljaista ääntä. Kevät sattuu olemaan niiden kiima-aikaa ja urosten mylvintä on uskomattoman voimakasta lähteäkseen niin pienestä eläimestä. Ääni on jotakin kovaäänisen kuorsaamisen, röhkimisen ja hirven kutsuhuutojen välimaastosta. Hm, tulipa nyt varsinainen luontokuvaus, mutta tosiaan, ensimmäisen kerran kuultuna ääni yllätti ja, jos olisin kuullut sen yön pimeydessä, olisin luullut sitä huomattavasti suuremman eläimen aiheuttamaksi.







Niin - yksi koala ilmestyi illan hämärtyessä rantahietikolta leiriimme Blanket Bayn telttailualueella, kulki heinikon reunassa telttailijalauman kuvatessa, kiipeili reppujen yli telttojen vierestä eucalyptuspuun juurelle ja siitä ylös puuhun. Puussa se sitten vietti yönsä kadoten aamulla touhuihinsa.