Salpapolku

Salpapolku on yksi kaakonkulman tunnetuimmista vaellusreiteistä. Vaelsin kolmen päivän aikana reilun 50 km:n mittaisen reitin, joka kiemurtelee 1200 km pitkää Salpalinjaa mukaillen Virolahden Majaniemestä Miehikkälän Syvä-Valkjärvelle. Käsitykseni mukaan Miehikkälästä pääsee tulevaisuudessa vaeltamaan aina Lappeenrantaan asti - nyt valmis polku päättyy Lappeenrannan puolelle Hostikan luolaan.

Salpapolusta tehdyssä retkeilykartassa reitti luokitellaan vaativaksi ja palveluvarustus-tasoltaan vähäiseksi, Outdoors Finlandin mukaan reitti on keskivaativa. Omasta mielestäni Salpapolku on kävellen kulkevalle vain paikoitellen haastava. (Maasto)pyörällä retkeilevä saa varautua siihen, että paikoitellen pyörää on kannettava portaissa, nostettava taistelu- ja yhteyshautojen yli tai muuten vaan työnnettävä risukossa. Kartanlukutaito helpottaa suunnistamista huolimatta siitä, että reitti on merkitty koko matkaltaan - erityisesti risteyksissä joutuu välillä miettimään mikä on oikea suunta, joten kompassi tai GPS ei matkalla haittaa (varsinkaan jos on tapana poiketa viralliselta polulta)...

Salpapolun lähtöpaikalla Majaniemessä riittää kaunista merimaisemaa. Paikalla on sekä tulenteko- että leiriytymismahdollisuus.

1. retkipäivä Majaniemestä Bunkkerimuseolle 

Ensimmäinen vaelluspäiväni oli lämmin, aurinkoinen ja hiukkasen hiostava - niinpä oli mukavaa, että reitti Majaniemestä Bunkkerimuseolle oli hyvinkin vaihteleva kapeine metsäpolkuineen ja metsäautoteineen. Pidemmällä hiekkatien pätkällä kaipasin pyörää, jolla matka olisi taittunut paikoitellen hieman nopeammin. Matkalla näkyi useampia konekivääripesäkkeiden tähystyskupuja, joista osa oli naamioitu kuten kuvassa, ja melkoinen määrä erilaisia ruostuneita pönttöjä.

Useisiin korsuihin ja majoitusluoliin oli mahdollista kurkistaa sisälle, vaikkei pimeys kyllä kovin paljon houkutellut.

Monin paikoin jyrkänteiden reunat tulivat eteen varsin yllättäen, eikä niillä ollut kaiteita. Maisemallisesti betonirakennelmat ovat kuitenkin rakentamisen jälkeen kuluneiden 70 vuoden aikana sulautuneet maastoon mainiosti. Tai sehän niiden tarkoitus kai alunperinkin on ollut. Onhan koko Salpalinja rakennettu "pelotteeksi" ja itsenäisyytemme onneksi niin vahvaksi puolustuslinjaksi, ettei sen pitävyyttä tarvinnut käytännössä testata!

Salpalinjaa ja sen panssariesteitä on esitteissä verrattu Saksan Nordkapista Biskajanlahdelle rakennettuun Atlantin valliin ja Länsivalliin sekä Ranskan Maginot-linjaan. Kiviä on tällekin työmaalle louhittu ja siirretty käsittämätön määrä, ulottuuhan Salpalinja Suomenlahdelta Savukoskelle ja sieltä edelleen aina Jäämerelle asti.

Käytännössä koko Salpalinja muodostuu näistä kivien riveistä ja jonoista, piikkilankaesteistä ja taisteluhaudoista, joita on rakennettu yhtälailla metsään, pelloille sekä meren ja järvien rannoille. Onpa kiviä upotettu järvien matalikoillekin. Esitteiden mukaan monirivistä panssariestekivilinjaa on pystytetty itärajalle noin 225 km!

 Matkalla sain seuraa Harjun oppimiskeskuksen pelloilla olleista hevosista. Reitti kulkee varsin pitkään oppimiskeskuksen peltomaisemissa Ravijoen rantaa mukaillen.

Oppimiskeskuksessa on myös ravintola, jonka tarjonta oli retkipäivänäni rajallinen, kun edellisen päivän ukkosmyrsky oli katkaissut sähköt useiksi tunneiksi... Vesipullot siellä oli kätevä täyttää (tarvittaessa se olisi onnistunut jo aikaisemmin Ravijoen paloasemalla, jossa voi tilauksesta myös saunoa!).

 Vahtivuoren lähestyessä maisemat muuttuivat taas kallio- ja metsävoittoisiksi. Kallioreunan leikkaus näytti siltä, että alueelta olisi louhittu kiviä enemmänkin.

Vahtivuoren laavu on ensimmäinen Salpapolun laavuista ja Majaniemestä sinne on matkaa reilut yhdeksän kilometriä. Laavun lisäksi vuorelta löytyy WC ja tulentekopaikka. Vahtivuori on huomattavasti ympäröivää maastoa korkeammalla, joten kiipeämistä riittää.

Maisemat muuttuvat jälleen, kun matka jatkuu eteenpäin. Matkalta löytyy niin metsää, suota viljapeltoa kuin lehtomaisemiakin. On hämmästyttävää, kuinka monenlaista maisemaa mahtuu muutaman kilometrin matkalle. Välillä metsätiet ovat sen verran leveitä ja tasaisia, että niitä pitkin pääsisi ajamaan tavallisella henkilöautollakin, toisaalla taas polut ovat niin kapeita, että niiden olemassa olo täytyy aavistaa...

Matkalla erityisen hyvät naurut seurasivat kyltistä, joka oli pystytetty viljapellon reunaan.

Reilun kilometrin verran ennen Bunkkerimuseota löytyy reissun toinen laavu, Matsun laavu, jonka vieressä on myös Matsun korsu.

Matsun laavulta matka jatkui kohti Bunkkerimuseota. 7-tien ylitys ei olisi pyörän kanssa onnistunut aivan karttaan merkitystä kohdasta, sillä siinä oli kaide, jonka yli reippaana tyttönä kiipesin... Bunkkerimuseo (16,3 km Majaniemestä) oli ensimmäisen vaelluspäiväni pääte-etappi.

2. retkipäivä Bunkkerimuseolta Salpalinjamuseolle

Karttaa etukäteen tutkiskeltuani päätin ottaa mökiltä mukaan polkupyörän ainakin reissuni toiselle etapille. Matkalla näytti olevan runsaasti leveähköä hiekkatietä, joten ajattelin matkan etenevän joutuisammin pyörän satulassa. Bunkkerimuseolta lähdettäessä reitti seuraa varsin tarkasti panssarikiviesteen linjaa, välillä tienä, toisinaan polkuna.

Suurisuolle siirryttäessä polku kapeni ja muuttui sen verran juurakkoiseksi, että pyörä piti ottaa työntöön. Koko suo on ojitettu ja siellä täällä kulkee leveämpiä "puroja". Muuten ympäristö oli mukavan luonnontilainen ja kaatuneet puut saivat maatua niille sijoilleen. Jonkun rungon yli pyörä piti nostaa, mutta siitäkin selvittiin!

 Matkalla oli myös useampia suuria ja monikerroksisia hämähäkin verkkoja, jotka kimmelsivät aamuauringossa kauniisti.

Heti suon jälkeen karttaan oli merkitty tähystyskupu, panssarintorjuntatykki-, konekivääri- ja 20 miehen majoituskorsu. Saman tyyppisiä rakennelmia oli ollut jo useita pitkin matkaa. Tällä kertaa kupua ei ollut naamioitu.

Korsun ovea lähestyessäni näytti siltä, että verrattuna moniin aikaisemmin näkemiini rakennelmiin tämä oli varsin hyvässä kunnossa. Useimpien korsujen sisäänkäynnit olivat jonkinlaisen mäen alla, joten itse rakennelma ei juurikaan kohonnut muuta maastoa ylemmäs.

Ovien toimivuutta en uskaltanut koittaa, mutta puulattia näytti siltä kuin se olisi ollut vast'ikään rakennettu. Pimeää korsussa kyllä oli, vaikka muutama valon säde tähystys- ja ampuma-aukoista sisään pääsikin. Myös tilaa vaikutti olevan yllättävän paljon, vaikken kovin pitkälle yksin pienen taskulamppuni valossa rohjennutkaan.

Korsulta nro 220 lähdettyäni reitti kulki pyörällä sopivasti ajokelpoista metsäautotietä pitkin. Sinne tänne puihin oli merkitty jonkinlaisia "tähtäinpisteitä", mitä ne sitten ikinä ovatkaan. 

 Kohti Säkäjärven seurantaloa polkiessani ajattelin, että tällaiset tiet ovat juuri se syy, miksi otin pyörän mukaan. Matka taittui joutuisasti runsaista nimismiehen kiharoista huolimatta. Mökkipyörä (vaikka siinä maastorenkaat onkin) ei ole mitenkään erityisesti jousitettu, joten kiharat kyllä tuntuivat niin käsissä kuin takapuolessakin.

 Taukopaikka oli merkitty leiriytymis- ja tulentekotunnuksin. Muita vaeltajia en kyllä nähnyt. Jostain läheltä kuului moottorisahan ääni, tylsän moottorisahan ääni. Ja läheisellä mäellä oli tehty avohakkuu. Myös siellä näytti olevan sisäänkäynti korsuun, mutta sitä ei ollut merkitty Salpapolun retkikarttaan. Luultavasti korsu oli siis "luonnontilassa", eikä niin ollen riittävän turvallinen tutustumistarkoituksiin.

 Säkäjärven seurantalo on sekin vuosien saatossa päässyt vähän ränsistymään. Ainakin ulkopinnat ja ikkunalasit kaipaisivat kipeästi huoltoa. Löytämieni tietojen mukaan talo on rakennettu 1910 ja sen omistaa Säkäjärven maamiesseura. En tiedä, milloin siellä on viimeksi ollut aktiivista toimintaa...

Nuotiopaikan vieressä ollut kastelukannu on ainakin samaa ikäluokkaa kuin muutkin matkalla näkemäni ruostuneet pöntöt. Kannu on kuitenkin ehkä ollut vielä lähiaikoina (nuotion sammutus) käytössä, sillä lähellä virtaa joki ja kannun pohjalla oli jonkin verran vettä.

Tauon jälkeen jatkoin matkaani pyöräillen kohti Soikonvuoren luolaa, jota pidin ennakolta retkipäiväni kiinnostavimpana kohteena. Virojoelta järjestetään vuosittain heinäkuun alkupuolella polkupyörävaellus "Soikonvuoren vesperiin", kynttiläkirkkoon, johon en itse ole koskaan osallistunut, mutta joka kuulemani mukaan on mielenkiintoinen kokemus.

Soikonvuorelle jouduin kiertämään metsäautotietä, Salpapolku oli kadonnut jonnekin heinien, viljapeltojen ja ojien väliin, enkä välittänyt työntää pyörää horsmien seassa.

Varsinaiseen luolaan johtaa noin 20 m pitkä tunneli. Voin kuvitella miltä vesperin aikana näyttää, kun luola on valaistu sadoin kynttilöin. Aluksi ihmettelin seinämillä ja maassa olevia valkoisia läikkiä, mutta lähempi tarkastelu osoitti niiden olevan steariinia. Luola on vaikuttava kokemus ja kirjoitan siitä myöhemmin oman tekstinsä.

Soikonvuorelta lähtiessäni taivas alkoi peittyä ukkosta enteileviin pilviin ja Pyyhinlammen uimarantaa lähestyessäni vastaan tuli autolla perhe, joka kysyikin aionko vielä uskaltautua uimaan. Järven toisella puolella kuulemma ukkosti ja salamoi jo. Päätin kuitenkin ajaa tauolle, sillä jos sade yllättäisi, Pyyhinlammella on kuitenkin pukuhuoneet ja halkokatos, joihin pääsisi katon alle.

Vaikka lammen toisella puolella räiskyi ja rätisi, yhtään vesipisaraa en niskaani saanut. Varsin reippaasti kuitenkin poljin ja välillä talutin pyörääni kohti Salpalinjamuseota.

Salpalinjamuseo esittelee sotahistoriaa mukavalla tavalla - museoalue on rakennettu alun perin komppanian puolustuskeskukseksi. Museoalue on merkitty molemmin puolin tietä Suomen leijona -merkillä, joka on kaiverrettu ja maalattu graniittiin.

Museolla on myös kesäisin joka päivä avoinna oleva kahvila, joten retkipäivän jälkeen oli mukava levähtää hetkinen.

3. retkipäivä Salpalinjamuseolta Syvä-Valkjärvelle

Myös kolmannen retken päätin toteuttaa pääosin pyöräillen, mikä matkalla osoittautui paikoitellen erinomaiseksi valinnaksi ja toisin paikoin täysin mahdottomaksi! Pyörä ei esimerkiksi hakkuuaukealla risujen seassa ollut mikään paras mahdollinen kulkuväline... Alkumatka Salpalinjamuseolta kohti Silakkakallion parakkikylää oli kuitenkin hyvinkin ajokelpoista leveähköä polkua panssarikiviestettä seuraillen.

 

Silakkakallion kupeessa kartanlukutaito joutui koville, kun retkeilykartasta ei polun koko erottunut ja reittimerkkikin osui ensimmäisellä katsomalla silmän sokeaan pisteeseen. Reitti kääntyi jyrkästi oikealle pientä polkua ylämäkeen, mitä en heti huomannut. Käännyin kyllä oikeaan suuntaan - heinittynyttä metsäautotietä pitkin. Karttaan merkitty jyrkänne oikealla puolellani viestitti minun olevan väärällä reitillä, sillä minun piti olla kipuamassa jyrkänteen päälle, ei suinkaan ajamassa sen vierustaa! Eipä siis muuta kuin suunta takaisin päin.

 Matkalla näkyi mukavia luonnonmuodostelmia, kiviä, kantoja, kallioita ja kääpiä.

Parakkikylän alueella korsujen välillä kulki "polkuina" yhdyskäytäviä, joita pitkin ilmeisesti oli tarkoitus päästä mahdollisimman huomaamattomasti paikasta toiseen. Ja ehkäpä niitä olisi tarvittaessa taisteluhautoinakin käytetty.

Osa yhdyskäytävistä oli sellaisella syvyydellä, että siellä seistessään näki kallion reunan yli pitkälle metsään. Muutamat olivat sitten kunnon "hautoja", joihin pudotus oli viiden metrin luokkaa.

Kolmannen retkipäivän ensimmäinen todellinen haaste pyörän kulkettamisessa tuli, kun tällaisen syvän haudan yli oli viritelty pari - jo varsin vanhaa - lautaa ja muutama sateessa liukkaaksi muuttunut kapeahko puun runko. Riittävän pitkälle kulkemalla olisin ehkä pystynyt kiertämään paikan, mutta vähän aikaa ympyrää pyörittyäni päätin irrottaa tavarat pyörän tarakalta ja tankokorista ja siirtää kaiken erikseen. Mieleen kyllä tuli vanha biisi "Bridge over troubled water", valitettavasti vallihaudan syvyys ei ylitetyltä puolelta otetusta kuvasta näy.

Matka jatkui hetken päästä leveämpää tietä, jossa jyrkkään mäkeen oli jostakin raahattu yksi vanhoja ruosteisia rautapönttöjä talvikelejä helpottamaan.

Kuvaa ottaessani totesin, että maalaistiellä kulkee myös hieman suurempia kulkuneuvoja: maitoauto pyyhälsi melkoista vauhtia mutkaista mäkeä alas ja osui vahingossa kamerani tähtäimeen hiekkapönttöä kuvatessani. Onneksi olin jättänyt pyöräni ja parkkeerannut itseni turvallisesti vastakkaisen puolen pientareelle!

Tietä pitkin jatkoin suunnistamista kohti Muhikon taukopaikkaa. Monin paikoin paikalliset asukkaat olivat hyödyntäneet Salpalinjan kiviä pihansa rajaamisessa ja pihakoristeina mitä kekseliäimmin tavoin.

Muhikon taukopaikalta löytyy erätupa ja varaussauna, sekä peruslaavua suurempi katos, tulentekopaikka ja WC. Löytyipä paikalta myös joen penkereelle kiinnitetty pieni laituri tikkaineen. Paikalle on jostain tuotu Högforsin uunilla varustettu 180 litrainen soppatykiksi nimeämäni pömpeli.

En siis oikeasti tiedä mitä sillä on tehty tai olisiko se vielä toimintakuntoinen. Luukuista ja piipusta päätellen siinä on kuitenkin pidetty tulta ja kannesta päätellen ehkä tehty ruokaa.

Muhikosta lähtiessäni mietin, pitäisikö minun ajaa pieni matka metsäautotietä pitkin vai lähtisinkö polulle, johon viitat opastivat. Päätin seurata opasteita, mistä seurasi reissuni haastavin kilometri: hakkuuaukko, josta läheskään kaikkia risuja ei ollut korjattu pois.

No, pyörää raahaten, nostaen ja kantaen, pariin kertaan ketjuja kiinnitellen selvisin hyvän matkaa eteenpäin, mutta seuraava haaste odotti jo edessäpäin: missä polku?

Ja ettei vain mikään olisi kuten Strömssössä, melkoisen tummanpuhuvat pilvet alkoivat kerääntyä taivaalle jyrinän saattelemina. Kulutettuani tähän lyhyeen matkaan melkoisen tovin aikaa, pääsin kuin pääsinkin - ei takuulla karttaan merkittyä reittiä - takaisin isommalle tielle, jota pitkin matka jatkui kohti Takamaan laavua.

Matkalla laavulle alkoi sataa ja salamoida, joten ylimääräinen tauko oli paikallaan. Salpapolun varrella useimmilla pysähdyspaikoilla on ekovessat, biojäteastiat ja roskikset. Ekokäymälän ihan vakava teksti nauratti, mutta ihmettelen suuresti, miksi kanssakulkijat olivat heittäneet biojäte-Globeen enimmäkseen muovijätettä. Maatumista saanee odotella jokusen kymmenentuhatta vuotta.

Sade tuntui vain yltyvän, joten sadeviitalla varustautuneena, kengät ja sukat jo valmiiksi märkänä aloitin viimeiset pyöräilykilometrit kohti Syvä-Valkjärven etappia. Polku kulki leveäksi ja paikoitellen myös korkeaksi rakennetun panssarikiviesteen reunaa viimeiset kilometrit.

Perille pääsykään ei tapahtunut pyörällä, kuten olin suunnitellut. Vajaa kilometri ennen Syvä-Valkjärven päätepistettä polun yli oli kaatunut iso kuusi sellaiselle korkeudelle, etten olisi millään saanut pyörää ali enkä yli, joten jätin pyörän tavaroineen kuusen viereen ja kameralaukun kanssa kävelin viimeisen pätkän.

Reissun jälkeen voin todeta, että suosittelen Salpapolkua kiinnostavana vaelluskohteena, mutta viimeisen etapin suhteen on syytä harkita pyörän jättämistä kotiin...