Lepakkoretki Huutijärvellä

Kangasalan kunnan ympäristönsuojelu ilmoitti paikallislehdessä järjestävänsä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä kaikille avoimen lepakkoretken Huutijärven uimarannan läheisyydessä. Päätin lähteä mukaan retkelle, koska vaikka silloin tällöin olen lepakoita nähnyt - ja yksi on minuun törmännytkin - en tiedä niistä juuri mitään.

Asiantuntijaksi retkelle oli saatu Pekka Rintamäki, joka on tehnyt tohtorin väitöskirjansa Jyväskylän yliopistossa ekologiaan ja ympäristönhoitoon liittyen teerien lisääntymiskäyttäytymisestä. Väitöskirja on kirjoitettu vuonna 1995 ja se on nimeltään "Male mating success and female choice in the lekking black grouse" (Koiraan lisääntymismenestykseen vaikuttavat tekijät ja naaraan valintakäyttäytyminen teeren soitimella).

Kymmeneen mennessä Huutijärven uimarannalle oli kokoontunut parikymmentä aikuista ja puolenkymmentä lasta. Aurinko oli juuri laskenut järven taakse ja taivaalla näkyi enää pieni vaaleanpunainen nauha. Etelä- ja Pohjois-Suomessa oli koko päivän myrskynnyt, mutta Kangasalla ei myrskystä ollut tietoakaan - ilta oli tyyni ja rauhallinen.

Kaislikon laitamilla uiskenteli vesimyyrä, josta en kuitenkaan illan pimeydessä onnistunut saamaan kuvaa. Ilmeisesti ihmisten säikyttämänä se kääntyi pikavaudilla rannan läheisyydestä takaisin sinne mistä oli tullutkin ja katosi kaislikon kätköihin.

Suomessa elää 13 lepakkolajia, joista neljä yleisintä ja suhteellisen helposti havaittavaa ovat Pohjanlepakko, Viiksi- ja Isoviiksisiippa sekä Vesisiippa. Ilman detektoria (laite, joka muuttaa lepakoiden kaikuluotausäänet ihmiskorvin kuultavaksi) lajien määrittäminen voi olla vaikeaa, mutta jotain osviittaa tarjoaa lepakon lentokorkeus: vesisiippa lentää yleensä pääsääntöisesti lähellä veden pintaa, viiksi- ja isoviiksisiippa noin ihmisen pään korkeudella ja pohjanlepakko likimain puiden puolivälin yläpuolella. Myös korvien muoto on eri lajeilla erilainen, mutta niitähän ei lentävältä yksilöltä ehdi havaita.

Lepakot saalistavat hyönteisiä öisin, päivät ne viettävät koloissaan ja esimerkiksi talojen ja vanhojen rakennusten harjahirret tarjoavat niille rauhallisen paikan. Ilmeisesti osa lepakoista talvehtii muualla kuin Suomessa, joten niilläkin on oma muuttoaikataulunsa. Suomen lepakot horrostavat ainakin puolet elämästään.

Lepakoiden lisääntymiskäyttäytyminen ja sosiaalinen elämä kuulostivat varsin mielenkiintoiselta, sillä lepakot parittelevat syksyllä. Naaras säilöö sperman talven yli ja hedelmöittää munasolunsa keväällä. Poikaset syntyvät kesällä ja emo imettää niitä, kuten muutkin nisäkkäät. Koiraat ovat hajaantuneet kuka minnekin, ja naaraat huolehtivat yhteisesti poikasista "lastentarhoissa", kun kukin emo on vuorollaan pyydystämässä hyönteisiä.

Lepakko on rauhoitettu, eikä siihen pitäisi koskea ilman pätevää syytä... Lepakon puremasta saattaa myös saada rabieksen, ja vaikka todennäköisyys onkin pieni, kannattaa käyttää hanskoja ja pyydystää lepakko pyyhkeeseen, jos lepakkoa joutuu syystä tai toisesta siirtämään. Jos nyt kuitenkin saa pureman, haava pitää puhdistaa runsaalla vedellä ja saippualla sekä desinfioida. Lisäksi lääkärissä käynti on välttämätön immunoglobuliini- ja rokotushoidon aloittamiseksi. Ennaltaehkäisevää rokotusta suositellaan lepakoiden parissa säännöllisesti työskenteleville ihmisille.

Pekka Rintamäki

Vaikuttavin muistoni lepakoista on noin 1980-luvun puolivälistä, kun yöllä heräsin siihen, että jokin siivekäs otus räpisteli kitaraa. Lepakko oli ilmeisesti päivällä lentänyt sisälle, kun omakotitalomme vieressä ollut varasto purettiin. Se oli löytänyt mieluisan lepopaikan huoneeni seinällä roikkuvan kitaran sisältä ja sitten yön tullen pyrki saalistusreissuilleen.

Tajusin otuksen olevan lepakko, kun se lenteli ympäri huonetta. Varmistuakseni havainnosta, nousin parvisängylläni istumaan ja samaan aikaan lepakko kopsahti otsaani. En tiedä kumpi säikähti enemmän. Minusta ainakin taisi lähteä enemmän korvin kuultavaa ääntä! Muistan, että isäni yritti pyydystää lepakkoa kauluspaidan sisään ja hetken saimme katsella, kun molemmat vuorotellen väistelivät toisiaan...

Lopulta lepakko kuitenkin saatiin ulos ja tarina otsaan kopsahtaneesta lepakosta päätyi lukion ruotsin aineeseen. Aineita palauttaessaan opettajamme sanoi pitkään ihmetelleensä kummallista ainettani, kunnes hän tajusi, etten suinkaan ole kirjoittanut ainetta ympäri huonetta lentävistä satiaisista (flatlus) vaan lepakoista (fladdermus).

Kuva vesisiipasta Suomen Lepakkotieteellisen yhdistyksen internet-sivuilta.

Lepakkoretkellä kuulimme useampia lepakoita kuin näimme. Vääksynjoen ylittävän sillan alta  lenteli näkyviin useampiakin vesisiippoja. Opin, että vesisiipan havaitsee parhaiten, kun katsoo veden pintaa, ei lepakkoa. Vesisiippojen lentonopeus, yön pimeys, kameran valoteho ja omat valokuvaustaitoni eivät kuitenkaan riittäneet lentävien otusten tallentamiseen filmille...