Polku on reitti

Polku on luonnossa kulkeva reitti kahden pisteen välillä. Ja metsäisessä luonnossa on aina polkuja.
Yksi metsäpolku on puistossa, toinen viidakossa, kolmas kaukana korvessa. Polku voi olla tie tai katu, kuja tai väylä, rata tai reitti.
Se ei välttämättä kulje puiden seassa, vaan saattaa syrjähdellä pihateille ja pientareille, asfaltillekin.
Eikä aina pysytä pelkästään kuivalla maalla...

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Talviretkellä Laipanmaalla


Kotiseutu tutuksi -teemalla talviseksi retkikohteeksi valikoitui Laipanmaan erämaa-alue Kangasalaan nykyisin kuuluvien Sahalahden ja Kuhmalahden sekä Pälkäneeseen kuuluvien Luopioisten ja Sappeen laskettelurinteen maastoissa.

Laipanmaan 150 neliökilometrin alueella on noin 30 km merkittyjä vaellusreittejä ja -polkuja lähes koskemattoman oloisessa erämetsässä. Polut poikkeavat pienten järvien rannoille tai kalliojyrkänteiden reunoille ja niiden varsilta löytyy monenlaista katsastettavaa Rajalan kämpästä Jylhän kirkkoon. Alueella on myös useita laavuja sekä muutama tulentekopaikka. Alueella ei kuitenkaan (pääsääntöisesti) ole talvikunnossapitoa.

Kuvakaappaus Kansalaisen karttapaikka -sivustolta.

Kuvakaappaus Retkipaikka.fi -sivustolta.

Meidän oli tarkoitus ajaa autolla Pihtilammen laavulle ja aloittaa sieltä myötäpäivään vaellus Iso Hirvijärven ympäri. Kävi kuitenkin niin, että kapeaa, aurattua tietä riitti vain Uunivuorenmaan jälkeiseen risteykseen. Matalapohjaisella "maasturillamme" ei siis ollut mitään asiaa reilun kilometrin mittaiselle loppuosuudelle. Jätimme auton parkkiin (nuolen osoittamaan paikkaan alemmassa kuvassa) auratulle levikkeelle, pakkasimme rinkat selkään ja aloitimme hangessa tarpomisen.

Hyvin nopeasti kävi selväksi, että erämaassa oli huomattavasti enemmän lunta kuin Kangasalan ja Tampereen alueella. Katsastettuamme Pihtilammen laavun, päätimme, että pitkä retki saa jäädä sikseen. Lumikenkäillen tai suksilla olisimme varmaankin lähteneet suunnittelemallemme kierrokselle ja yöpyneet Ruokojärven laavulla, jonka vieressä sijaitseva pikkujärvi on ensimmäisiä majavien valloittamia järviä Laipan alueella.



Kun olimme tehneet päätöksen jäädä Pihtilammen ympäristöön, purimme rinkoista "ylimääräiset" yöpymistarvikkeet, otimme mukaan vain välttämättömimmät (lue: eväät ja trangian) ja lähdimme tallustelemaan kohti Isoa Hirvijärveä. Tarinan mukaan Hirvijärvi on saanut nimensä siitä, että Korppivuoren jyrkänteeltä on ajettu hirviä alas järveen. 

Minä kun en koskaan ole edes onnistunut leikkimään suunnistajaa, sivuutin sujuvasti ensimmäisen, suoraan Hirvijärven päähän vievän polun. Lähdimme etenemään taaempaa (alemmassa kartassa vasemman puoleista) polkua, joten saimme kunnolla kahlata hangessa ja ottaa suuntaa auringosta useampaankin kertaan päästäksemme järvelle...





Löytyihän se järvikin sieltä lopulta. Auringon paistaessa lähes pilvettömältä taivaalta oli mukava kulkea jäällä ja ihastella rantanäkymiä (kunnes totesimme, että rannoilla oli paljon, paljon mökkejä). Paljon ei kuitenkaan auttanut pysähdellä, sillä lumen ja jään välissä oli ikävähkö vesikerros ja ilman varakenkiä oli parempi olla kastelematta jalkojaan.

Vajaan kolmen tunnin kävelyreissun oikaisimme mäen yli metsään, takaisin kohti laavua. Metsä oli kyllä näkemisen arvoinen: nuoria ja vanhoja korkeita kuusia, naavaa, jäkälää...





Pihtilammella oli hyvä pitää ruokailutauko, jonka jälkeen saimme hetkeksi myös seuraa neljästä nuoresta, jotka olivat lähteneet päiväretkelle Korppivuorelta Pihtilammelle (osasivat sitten tulla sitä polkua, mitä meidänkin oli alunperin tarkoitus kulkea, vaikkakin eri suuntaan).

Iltapäivällä teimme toisen, lyhyemmän kävelyn Pihtilammelta kohti Iso-Laippaa. Jos Pihtilampi on tunnettu mateista ja ahvenista ja Iso-Laippaan on tehty kalastusreissuja pitkienkin matkojen päästä, olisi ehkä kannattanut raahata mukanaan pilkkivälineet ja kaira. Toisaalta - alkuperäinen tarkoituksemme ei ollut varsinaisesti jäädä vain yhdelle laavulle, vaan kiertää pidempi lenkki. Tällä kertaa siis järvien kalaisuus jäi testaamatta.

Ja reitti Iso-Laipan suuntaan oli niin hyvin merkitty, että piti käydä etsimässä myös ohikävelty polun pää. Siinähän se oli, juuri siinä kohdassa kuin karttaan oli merkitty. Toki se (neljän ihmisen tallattua sen näkyviin) eroittui paremmin kuin aamulla... Mutta selittelyt sikseen. Minusta ei saa suunnistajaa tekemälläkään. 



Iltapäivän hämärtyessä illaksi päätimme ryhtyä letunpaistopuuhiin, kun sitä varten oli mukaan raahattu pieni valurautapannu. Jouduimme tosin toteamaan, että paistolasta unohtui kotiin. Puukko on kuitenkin näppärä työväline, joten äkkiäkös siinä halosta yhden lastan veistelee. Letuista ei jäänyt paljon kerrottavaa jälkipolville. Ja lastan jätimme seuraaville retkeilijöille muiden laavulle jätettyjen astioiden joukkoon.




Ilmeisesti Pirkanmaalla alkanut hiihtolomaviikko oli saanut myös kaksi nuorta miestä kameroineen lähtemään yöretkelle. Pojat eivät uskaltaneet jäädä samalle laavulle yöksi (pelkäsivät häiritsevänsä meitä), joten näytimme heille kartasta Ruokojärven (jossa meidän siis oli tarkoitus alunperin yöpyä) ja Verkkojärven laavut, joiden lähistölle pääsee autolla (käveltävää Rajalan kämpältä jää noin kilometrin verran kumpaiseenkin). 

Rajalan kämppä on rakennettu 1940-luvun puolessa välissä aikana, jolloin Laippaan ei kulkenut teitä. Kämppää ei vuokrata yksittäisille retkeilijöille (ainoastaan yhdistykset ja yhteisöt voivat vuokrata sitä), sillä Sahalahti-Seuran resurssit eivät riitä niin laajamittaiseen ylläpitoon ja valvontaan. Rajalan kämpällä on kuitenkin parkkitilaa, WC:t ja infotaulu retkeilijöille.

Verkkojärvellä on ilmeisesti edelleen kiviseinäisten rakennusten raunioita. Kiviseinäisen torpan viimeiseksi asukkaaksi mainitaan Verkkojärven Matti, joka oli syntynyt 1865. Tarinan mukaan Matti rakensi kiviseinät puurakennuksen suojaksi, sillä hän pelkäsi tulta ja sammakoita. Matin rakentama on myös kivinen tie Verkkojärven rantaan.



Lopun illan saimme olla hyvinkin rauhassa leirinuotiomme ääressä. Uni alkoi painaa silmiä kovin aikaisessa vaiheessa iltaa ja Nukku-Matti vei voiton. First Beatin teknologiaa hyödyntävän Smart Band -rannekkeeni sykkeenmittaus kertoo, että vaikka pussiaikaa kertyi lähes kellon ympäri, oli uni uusissa makuupusseissa hieman katkonaista...

Aamulla oli mukavaa herätä lintujen (no, talitinttien) lauluun ja lämpimässä pussissa olisi voinut köllötellä vaikka pidempäänkin.




Laipanmaasta jäi tällä reissulla paljon näkemättä. Tänne kuitenkin palaamme vielä uudelleen. Jos ei talvella, niin keväällä ja kesällä vaikka pyöräillen.

lauantai 20. helmikuuta 2016

Retkiluistelua Näsijärvellä

Työpaikkamme Urhea KuntoKopla oli järjestänyt perjantai-iltapäiväksi talviliikuntapäivän, jossa saimme valita itsellemme soveltuvia liikunta-aktiviteetteja ennen saunomista ja kevyttä ruokailua. Päätin kokeilla retkiluistelua, sillä ne muutamat kerrat, jotka tähän asti olen luonnonjäillä luistellut, olen liukunut vanhoilla kouluaikaisilla kaunoluistimilla.

Retkiluistelun lähtöpaikkana oli Paasikivi-Kekkosentien varressa sijaitseva Bikinibaari, josta luistimia, monoja, sauvoja ja muita tarpeellisia varusteita vuokrataan. Bikinibaari henkilökunta huolehtii myös reitin auraamisesta baarilta Siilinkarille.  Joinakin aikaisempina vuosina, kun jäätilanne on ollut parempi, luistelurata on muodostanut lenkin, tänä vuonna luistellaan edestakaisella reitillä. Baanalla on pituutta noin neljä kilometriä suuntaansa.


Siilinkari on paitsi Tampereen keskustassa sijaitseva Linkosuon kahvila, myös pieni luoto, johon on 1900-luvun alkuvuosina rakennettu loistotorni kivikosta varoittamaan. Tunnetuimpia tapahtumia Siilinkariin liittyen on ehkä lähistöllä tapahtunut höyrylaiva Kurun uppoaminen vuonna 1929 syysmyrskyn aikana. Onnettomuudessa hukkui toistasataa ihmistä, eikä muutamia heistä ole koskaan löydetty.




Talviaikaan Siilinkari on suosittu ulkoilukohde niin kävellen, luistellen kuin hiitäenkin. Siilinkarin läheisyyteen pystytetään viikonloppuisin kota, josta voi ostaa virvokkeita retkeilyä piristämään.


Niin - ja se luistelu... Mukavaa, mutta vaikeaa. Ylä- ja alaraajani eivät millään suostuneet tekemään yhteistyötä, eikä motorinen hahmotuskykyni riittänyt ymmärtämään, että samalla kun liu'un eteenpäin jalkaa pitäisi työntää sivulle. Ensimmäisen 300 metrin jälkeen säären etuosat alkoivat kiukutella kuin parhaassa penikkataudissa - oireet onneksi loppuivat nopeasti luistelun jälkeen - ja illalla polvenojentajat kertoivat, että jotain uutta oli tullut tehtyä...