Kivikylä Aldeia da Cuada

Floresin saarella majoituimme lähellä Faja Granden taajamaa pienessä kivikylässä, jonka nimi oli Aldeia da Cuada.

Vanhimmat tiedot kylästä löytyvät vuodelta 1676 ja varmuudella siellä on asuttu 1700-luvulla, jolloin kylän 122 asukasta asuivat noin kahdessakymmenessä vaatimattomassa kivitalossa. Aldeia da Cuadan pääasialliset elinkeinot olivat maatalous ja käsityöt, sillä rannikko on pirstaleinen eikä siitä pääse merelle kovinkaan helposti. Perinteisestä elinkeinosta muistuttavat eläimet, joita on kaikkialla.

Aldeia da Cuadan kylä autioitui 1960-luvulla, kun ihmiset muuttivat uuteen maailmaan ja Euroopan mantereelle paremman elämän toivossa. Talot tyhjenivät ja rapistuivat. Kivikylän tiet kasvoivat umpeen.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin rohkeat yrittäjät Teotónia ja Carlos Silva alkoivat remontoida taloja yksi kerrallaan. Remontoidessaan he halusivat luoda yhteyden olemassa olevan historian ja nykyhetken välillä. Remontoidut talot nimettiin talojen viimeisten asukkaiden mukaan.

Kuva: Ari Mänttäri

Nykyisen Aldeia da Cuadan erikoisuus ovat nämä monenlaiset kivistä rakennetut talot, joita vuokrataan turisteille, ja pienet yksityiskohdat kaikkialla kylässä. Tällä hetkellä (talvella 2015) remontoituja rakennuksia on yhteensä 18 ja suunnitteilla oli kahden uuden talon restaurointi.

 

Talot on ulkoa restauroitu alkuperäisiksi ja sisäpuolelta löytyvät kaikki nykyajan mukavuudet keittiöistä WC- ja suihkutiloihin. Jokainen talo sisustuksineen on yksilö. Vanhan ajan tunnelmaa luovat aidot tulisijat ja käsityönä tehdyt verhot, päiväpeitteet, matot ja seinävaatteet.

Tätä paikkaa voi lämpimästi suositella kaikkille apartamentos-tyyppisestä majoituksesta kiinnostuneille. Bonuksena ovat "kotiovelta" moneen suuntaan lähtevät vaellusreitit!

Seinämaalauksia

Azorien matkalla yksi suurimmista ihmetyksen aiheista oli kaikialla vallitseva siisteys. Monet ihmiset, niin miehet kuin naiset, näyttivät tupakoivan. Silti tumppikasoja ei näkynyt missään. Kahviloissa tai ravintoloissa ei välttämättä ollut erillistä asiakas-WC:tä, asiat hoidettiin katujen ja kävelyreittien varrella olevissa julkisissa käymälöissä. Yhtäkään niin siistiä julkista vessaa kuin reissulla käyttämäni en ole Suomessa nähnyt. Kaikkialla katujen varsilla oli runsain mitoin roskiksia, eikä kaduilla tai puistoissa näkynyt roskan roskaa.

Suomessa liikkuessaan törmää myös eri asteisiin tuherruksiin esimerkiksi rakennusten seinissä ja alikulkutunneleissa, joskus kauppojen ikkunoissa ja ovissa. Kuvissa saattaa olla joukossa piristäviäkin poikkeuksia, mutta olen kummastellut, miten täällä useimmat tuherrukset sisältävät epämääräisen väriläiskän lisäksi epäasiallista kirjoittelua. Tai että joku nyt vain näkee asiakseen tuherrella omanlaisensa merkin betoniseinään.

Terceiran saarelta Angra do Heroismon rantakaupungistakin löytyi seinämaalauksia erityisesti satama-alueen läheisyydestä. Kuvat olivat taiteelliselta tasoltaan kovasti vaihtelevia, mutta yhtäkään yllä olevan kaltaista tuherrusta ei näkynyt missään!

Aallonmurtajien reunoihin erilaisin venein matkaavat kulkijat olivat tehneet hienoa taidetta: useat venekunnat olivat maalanneet jonkinlaisen muiston käynnistään tässä Unescon maailmanperintöluettelossa olevassa kaupungissa. Maalatut kuvat olivat halkaisijaltaan noin viisikymmensenttisiä. Myös aiheet ja niiden toteutus vaihtelivat suuresti. Ja löytyipä aallonmurtajasta muistutus länsinaapuristammekin!

Kuva: Ari Mänttäri

Kuva: Ari Mänttäri

Vaikuttavimmat maalaukset löytyivät puoliksi puretun rakennuksen päätyseinästä. Korkean aidan ja pihan sulkevan portin kupeesta näkyi vain pieni kappale maalauksen yläosaa. Siirtymällä kauemmas, vastakkaiselle puolelle katua alkoi paremmin saada käsityksen maalauksen laajuudesta ja taiteilijan uskomattomasta kekseliäisyydestä. Kuvan toteutuksessa oli käytetty paitsi maalaustaiteen keinoja myös todellisia kolmiulotteisia linnunpönttöjä!

Kuva: Ari Mänttäri

Kuva: Ari Mänttäri

Laavakiviä ja lomailua

Parin viikon mittaisen talviloman aikana tuli pidettyä vapaata kaikesta kirjoittamisesta ja myös lähes kokonaan unohdettua "sivistynyt" maailma. Lomareissun kohteena olivat Keski-Atlantin selänteellä Portugalin korkeudella sijaitsevat Azorit, tuliperäisen toiminnan seurauksena syntyneiden saarten joukosta Terceira ja Flores. Saarten kohdalla mannerlaatat erkaantuvat toisistaan, mikä edelleenkin näkyy saarten alueella maanjäristyksinä ja maaperästä nousevina savuina. Ilmeisesti viimeisin varsinainen tulivuorenpurkaus on ollut joskus 1950-luvulla.

 

Saarilla on runsaasti laavakiviä, joista paikalliset ovat vuosisatojen kuluessa rakentaneet niin aitauksia karjalleen kuin talojakin. Erilaisten kivikasojen ja rajattujen alueiden määrä oli aivan käsittämätön niitä aikaisemmin näkemättömälle. Toisaalta - surullista kyllä - saarten asukasmäärä on viime vuosikymmenten aikana laskenut paljon, kun ulkomailla koulutetulle nuorisolle ei löydy kotimaasta oman alan mukaista työtä. Samanaikaisesti vanhat perinteisesti rakennetut talot jäävät tyhjilleen, raunioituvat, eikä niitä mainonnasta huolimatta saada myytyä... Toisaalta sitten hyvin suunnitellut kokonaisuudet saavat EU-tukea ja Unescon perintökohde -nimityksen.

 

Saarten retkeilyreitit olivat todella mielenkiintoisia, vaikkakin haastavia (kansainvälisen luokituksen mukaan hard asteikolla easy-medium-hard) mutalammikoineen, märkine kivikkoineen ja kilometrin matkalle sijoittuvilla 500 m:n nousuineen. Välillä ei oikein tiennyt, olisiko pitänyt ottaa neliveto käyttöön, sillä myös alaslaskeutuminen oli tällaiselle töppöjalalle varsin työlästä. Reitit olivat kuitenkin todella hyvin merkittyjä, vaikkeivat kilometrimäärät GPS:iin verrattuna aina pitäneetkään paikkaansa.

Vesi oli läsnä kaikkialla saarilla, vaikka paikalliset kertoivat talven olleen vähäsateisin moniin vuosiin. Reittien varella oli runsainmitoin eri kokoisia ja näköisiä vesiputouksia, jotka paikallisten mukaan eivät kuivan talven jäljiltä olleet erityisen näyttäviä.

Meidän suomalaisten luulisi tottuneen veteen ja järviin, mutta nämä järvet olivat erilaisia kuin Suomessa. Suurin osa paikallisista järvistä oli muodostunut syviin kraatereihin pääosin erilaisten valumavesien keräännyttyä näihin luonnon omiin altaisiin. Saarten sisäjärvissä ilmeisesti elelee useita erilaisia kalalajeja, mutta niissä kalastaminen on haastavaa jyrkkien rinteiden ja siten hankalan saavutettavuuden vuoksi. Lisäksi kalastamiseen vaaditaan erilaisia lupia ja osan aikaa vuodesta jotkut kalalajit ovat rauhoitettuja, ihan niinkuin Suomessakin. Atlantin hyrskeet ovat puolestaan sen verran suuret, että se asettaa kalastukselle omat haasteensa.

Näissä maisemissa vaeltaessa sielu todella lepää. Kaikkea minkä haluaisi saada tallennettua muistiin, ei pysty edes kuvaamaan. Mutta antaa kameran laulaa!