Sain joululahjaksi pienen taikinatiinun, jota veljeni ystävällisesti nimittävät saunakiuluksi. Kaipa sitä siihenkin voisi käyttää. Kun kiulun lisäksi sain vielä isäni veistämän taikinamelan, ei enää voi esittää leipomattomuudelle tekosyitä, että muovikipossa tehty leipä maistuisi erilaiselta kuin perinteisin menetelmin valmistettu.
Juuren tarina palaa Liperiin, vanhaan maalaistaloon, jossa sitä on vaalittu kauan... Sieltä se löysi tiensä äitini pakastimeen ja kuluneiden vuosien aikana muutamiakin kertoja Pirkanmaalle. Aina jossain vaiheessa onnistuin kuitenkin hävittämään tai tuhoamaan juuren jotenkin. Joululomalta palatessani kuljetin möykyn pakastettuna (viisi ja puoli tuntia autossa!), ja nyt olen varsin tyytyväinen siihen, ettei juurta tarvitse erikseen pakastaa. Puisessa taikinatiinussa juuri kovettuu mukavasti pohjalle ja reunamille ja on leivontavalmis heti, kun leipuri saa päähänsä leipomiset aloittaa.
Leipominen siis aloitetaan edellisenä iltapäivänä/iltana kippaamalla tiinuun ensin vettä, jotta juuri hieman pehmenee. Sen jälkeen lisätään veden sekaan ruisjauhoja (jotka tietenkin ovat Liperin myllyn luomujauhoja, joita sattuu saamaan myös tuosta harjun toisella puolella olevasta S-marketista). Saamani ohjeen mukaan "hämmennetään hierrien" useita kertoja illan aikana, kunnes seoksesta tulee tasainen paksuhko velli. Tässä kuvassa vellini on vielä varsin möykkyistä, mutta odottakaahan niin näette...
On yllättävää, että kun joitakin tunteja kuluu, alkaa ilmakuplia nousta ja pöhinä vain kuuluu...
Sitten odotellaan aamua, jolloin alkaa varsinainen leipominen. Juureen tehdyn ruisleivän kanssa ei siis tosiaankaan saa olla kiirettä! Taikinaan lisätään jauhoja ja sitä vaivataan niin kauan, että se irtoaa käsistä. Mitä paremmin taikinan malttaa vaivata, sitä paremman sitkon siihen saa.
Eikä kiirettä tarvitse pitää siinäkään, että taikinaa nostatetaan ensin sellaisenaan ja vielä toisen kerran ennen uuniin laittamista. Mutta lämmintä leipää kannattaa aina odottaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti