Polku on reitti

Polku on luonnossa kulkeva reitti kahden pisteen välillä. Ja metsäisessä luonnossa on aina polkuja.
Yksi metsäpolku on puistossa, toinen viidakossa, kolmas kaukana korvessa. Polku voi olla tie tai katu, kuja tai väylä, rata tai reitti.
Se ei välttämättä kulje puiden seassa, vaan saattaa syrjähdellä pihateille ja pientareille, asfaltillekin.
Eikä aina pysytä pelkästään kuivalla maalla...

lauantai 10. joulukuuta 2016

Australian lintuja ihmettelemässä

Kuten kaikki tutut jo tietävätkin, vietimme myöhäistä syyslomaa marras-joulukuun vaihteessa Victorian osavaltiossa Australian eteläosassa. Lähtiessämme reissuun viimeisetkin rippeet marraskuun alussa sataneesta lumesta olivat kadonneet ja vettä tuli taivaan täydeltä. Edessä oli kaksi peräkkäistä kymmenen tunnin lentoa ja perille päästyään tiesi istuneensa vuorokauden aikana ihan riittämiin!

Victorian osavaltio on tähän aikaan vuodesta - Australian kevät ja alkukesä - värikylläinen ja vihreä lähes kauttaaltaan. Lämpötilakin oli juuri sopiva monenlaiseen aktiviteettiin: parhaimmillaan päivälämpö huiteli +30°C tietämillä, pääsääntöisesti kuitenkin parinkymmenen molemmin puolin. Yöllä oli sitten hieman viileämpää.

Luonto yllätti monilla äänillään, joista ensimmäisenä - ja ehkäpä Australialle tunnunomaisena - jäi mieleen kookaburran nauru. Kookaburra eli isonauraja on äänensä ja ulkonäkönsä perusteella varmasti yksi helpoimmin tunnistettavista linnuista. Kookaburran mukaansatempaavaa naurua voit kuunnella TÄÄLTÄ. Linnut olivat myös erittäin uteliaita ja tulivat lähipuiden oksille seuraamaan touhujamme Horseshoe Bendin telttailualueella Little Desertin autiomaa-alueella.



Reissulla oli myös lukuisia suomessakin tutunoloisia lintuja: varislintuja, sorsia ja lokkeja. Lentävän lokin jälkeisessä kuvassa on Hooded plover (Thinornis rubricollis), suomeksi mustapäätylli, joka on Australian alkuperäislajistoon kuuluva kahlaajalintu. Se on Victorian alueella erittäin uhanalainen. Lintuja on enää vain noin 600, sillä lintujen pesintä häiriytyy herkästi, jolloin munat ja poikaset jäävät alttiiksi koirille, ketuille ja lokeille. Rantahietikoilla oli eristettyjä alueita lintujen pesinnän turvaamiseksi ja runsaasti tauluja, jotka kertoivat kuinka lintuja voidaan suojella.








Muutaman linnun tarkempi olemus jäi selvittämättä, kuten tämän harmaan - ilmeisesti haikaransukuisen - linnun. Vuoristoalueen reunamilla kosteikossa tallusteli harmaa-musta-valkoisia lintuja, joiden koko naama vaikutti olevan samaa keltaista kuin nokka ja niiden jalat näyttivät kahlaajalinnun jaloilta. Pieni salapoliisityö googlen ihmeellisessä maailmassa tuotti linnuille nimenkin: masked lapwing. Niistä kerrottiin, että ne ovat "very noisy with a loud penetrating alarm call", mikä piti hyvin paikkansa, sillä ääni kuului sisällekin voimakkaana.

Ihastuttava varpusten sukuun kuuluva pikkulintututtavuus oli Blue wren eli sinikurkkumaluri, jonka "juhlapukuinen" koiras on huomiota herättävän värikäs: päässä ja yläselässä on turkoosia, rinnassa ja pyrstössä kirkkaan tummansinistä ja mustaa, vatsa on valkoinen ja siivet ruskeat. Naaras on sitten mitäänsanomattoman ruskea...




Papukaijojen sukuisia lintuja Australiasta löytyy useita lajeja. Kuviin osui Major Mitchell's cockatoo (Lophochroa leadbeateri) kakadujoukko, lintu, joka värinsä perusteella tunnetaan myös vaaleanpunaisena kakaduna. Varsin kuvaajaystävällinen oli myös papukaijoihin kuuluva punaisen ja sinisen kirjava Crimson rosella (Platycercus elegans), joka elää yleisesti niin vuoristometsissä kuin puutarhoissakin vuoden ympäri Kaakkois-Australian rannikkoalueiden läheisyydessä.



Paljon muitakin lintuja matkalla tuli eteen runsain mitoin. Ne eivät vain olleet halukkaita pysymään paikoillaan niin pitkään, että kärsimätön turisti olisi saanut niistä kuvia! Äänimaisema kaikkine sirkutuksineen, raakkumisineen, vihellyksineen ja piipityksineen oli häkellyttävän runsas - eikä mieleen tullut minkäänlaista mielikuvaa millainen lintu tai muu otus voisi minkäkin äänen päästää.

Ikuiseksi arvoitukseksi jäänee ääni, joka muistutti säännöllisyydessään puhelimen luurista kuuluvaa hälytysääntä, kun kukaan ei vastaa. Tässä lauluäänessä oli jotain samaa kuin kyyhkysen kujerruksessa yhdistettynä käen kukkuu-äänen jälkimmäiseen osaan, mutta samalla se kuulosti liian säännölliseltä ollakseen jonkin luonnonelävän tuottama. Ensimmäisen kerran äänen kuullessamme luulimmekin sitä naapuritelttalaisten herätyskelloksi!

Ja kaikenlaisia muitakin eläimiä, otuksia ja ötököitä kyllä riitti. Niistä lisää seuraavissa jutuissa.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Nokian tehdassaari

Reilu kuukausi sitten (miten aika kuluukaan näin nopeasti?) olimme työporukan kanssa tutustumassa Nokialla sijaitsevaan tehdassaareen. Tehdassaari sijaitsee Nokianvirran keskellä ja sieltä löytyvät Nokian vanhimmat, 1880-luvulta peräisin olevat tehdasrakennukset. Tehdassaareen pääsee 1903 rakennetun kanavan ylittämällä, ja saarelle on vapaa pääsy.

Retkemme osui oivallisesti mitä upeimpaan syyspäivään, joten suurin osa oppaan puheista meni ohi korvien, kun keskityin kuvaamiseen...






























Viimeinen kuva ei ole tehdassaaresta, vaan Nokian taidetalon pihasta ja siinä on Ossi Somman patsas "Hänestä voi tulla vielä jotakin". Tutustumisen arvoinen sekin!



sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Sienimetsällä

Mitä tapahtuu, kun neljä innokasta sienestäjää suuntaa auton kohti Virojokea perjantaina työpäivän jälkeen, saapuu perille illan pimentyessä ja viettää muutaman tunnin lauantaina ja sunnuntaina luonnon aarreaitan äärellä?

Ainakin syntyy runo:

       Hei kaikki sienet, tänne pomppikaa!
       Ja ne pomppi, pomppi, pomppi koriin innoissaan.
       Niitä putsata saa
       ja paistaakin,
       ja ylityöllistetty on kuivurikin.
       Upea sadonkorjuuviikonloppu,
       siihen loppuu arkinen hoppu!

Ja runon toiveen mukaisesti sieniä löytyi. Tuttuja - kuten kantarelleja - jättiläiskoossa ja pienempiä - kuten suppilo- ja kosteikkovahveroita - satamäärin. Ja vieraampia, kuten tuhkeloksi osoittautunut ilmestys.

Kuva: Viivi Mänttäri



Hoppua siis riitti yömyöhään asti, kun lauantaipäivän aikana kerätty saalis piti saada ryöpättyä ja suolattua, keitettyä pakastuskuntoon, kuivuriin ja lasipurkkeihin sekä suoraan vakumiin ja pakkaseen. Yksi osa "keittiötä" oli ulkona portailla otsalampun valossa, toinen sisällä hellan ääressä ja kolmas saunatuvassa kuivurin kanssa.

Kuva: Ari Mänttäri

Kuva: Ari Mänttäri


Pakastin natisee liitoksistaan ja kaikki nurkat on tungettu täyteen erikokoisia lasipurkkeja. Neljän hengen ja kolmen parituntisen saaliksi tuli reilut 100 litraa tuoreita sieniä. Näillä herkutellaan ensi talvena!




maanantai 12. syyskuuta 2016

Ju-jutsua Pajulahden urheiluopistolla

Viikonloppuna pidettiin valtakunnallinen valmennusleiri Hokutoryu-ottelijoille. Ju-jutsun ottelutaidoista kiinnostuneita harrastajia valkoisista mustiin vöihin alkoi kokoontua niin etelästä, idästä kuin lännestäkin Pajulahden urheiluopistolle perjantai-iltapäivän vähitellen hämärtyessä illaksi. Pajulahti sijaitsee Nastolassa (Lahdesta noin 15 km Kouvolan suuntaan) Iso-Kukkanen -nimisen järven rannalla. Pajulahdessa järjestetään paitsi urheiluvalmennusta ja -koulutusta myös monenlaista vapaa-ajan ohjelmaa.

Otteluleiriläiset saivat heti huoneisiin päästyään kaivaa kasseistaan esiin ju-jutsu git (harjoitusasu), grappling-hanskat (rystysten kohdalla on toppaus, mutta sormet jäävät vapaiksi tarttumista varten), sääri- ja muut tarvittavat suojat ja suunnata leirityksen ensimmäisiin harjoituksiin Nikula-halliin. Vaikka Nikula-halli on nykyisin omistettu kamppailulajeille, sen nimi taitaa olla peräisin seiväshyppääjä Pentti Nikulalta, joka menneinä vuosina piti hallussaan jopa seiväshypyn maailmanennätystä (Pajulahden hallissa vuonna 1963 hypätty 510)!


 

Kuva: Heli Kivelä

Otteluleirin kouluttajina toimivat pitkän linjan kamppailijat, harrastajien Puttena tuntema Petri Kolehmainen 4. Dan Turusta ja Kai Julin 4. Dan Vaasasta. Perjantai-illasta sunnuntain puoleen päivään - siis vajaan kahden vuorokauden - ohjelmaan oli merkitty yhteensä seitsemän ja puoli tuntia lajiharjoituksia sekä epäinhimillisen aikaiset aamulenkit / jumpat lauantai- ja sunnuntaiaamuille. Harjoitusten lisäksi ohjelmassa oli luentoja niin harjoittelun rytmittämisestä kuin urheiluvammoistakin.



Aika-ajoin treenien kesto hieman venähti ja ehtipä siinä joku jo huolestuakin riittääkö ruokaa varmasti kaikille (tutuille tiedoksi, että tällä kertaa se en ollut minä)... Pajulahdessa on aina ollut hyvä ruokatarjoilu ja niin oli tälläkin kertaa huolimatta siitä, että varsinainen ravintola oli remontissa. Tilapäiset ruokailutilat oli rakennettu voimistelusaliin päärakennuksen toiseen kerrokseen ja oppilasruokala Fanniin. Voimistelusalissa käytössä olivat kertakäyttöastiat, enkä voi muuta kuin kauhistella remontin aikana syntyvän jätteen määrää! Fannissa ruokansa sai mättää oikeille lautasille.

Perjantain tankkauksen ja enemmmän tai vähemmän nukutun yön jälkeen koko porukka kokoontui siis lauantain aikaiselle aamulenkille, joka suuntautui alkujumppaan rantakalliolle ja sieltä läheiselle laavulle. Rohkeimmat uskaltautuivat lenkin jälkeen hyiseen veteen virkistäytymään ennen aamiaista. Nälkäisimmät (tai ahneimmat) juoksivat suoraan aamiaispöytään.





Lauantain ohjelma oli pitkä ja tiivis, mutta päivä meni nopeasti erilaisten otteluharjoitteiden, luentojen, keskustelujen ja ruokailujen vuorotellessa. Keskusteluja heräteltiin niin maksimaalisen hapenottokyvyn mittauksesta, harjoitusohjelman rakentamisesta kuin venyttelyn tarpeellisuudesta, palautumisesta tai siitä, miten saada energiat riittämään leiriviikonloppuna harjoituksesta toiseen tai ottelupäivään valmistauduttaessa.


Käytännön harjoituksissa pureuduttiin kamppailun eri osa-alueisiin - lyönteihin, potkuihin ja niiden järkevään yhdistämiseen, alasvienteihin ja niiden vastatekniikoihin, kaatoihin sekä matto-otteluun. Ajankäyttö hyödynnettiin maksimaalisesti sitomalla alkulämmittelyt varsinaisten treenien teemoihin lihashuoltoa unohtamatta. Harjoituksista sai mukavasti ideoita paitsi omaan tekemiseen myös ohjaamiseen.

Harjoitusten tehoa pystyi matkan varrella itse säätelemään kohtuullisen hyvin, mutta sunnuntain viimeisissä harjoituksissa tiristettiin vielä viimeiset pisarat neljän kierroksen kuntopiiriin (kahvakuula, viivajuoksu, sproolaus, tempaus tai työntö, nyrkkeilysäkki) ennen loppujäähdyttelyä ja palauttavia harjoituksia.

Viimeisten treenien jälkeen Nikula-hallista purkautui ulos joukko hikisiä ja väsyneitä, mutta onnellisesti hymyileviä ihmisiä.

Kuva: Tero Koivisto

PS. Lyhyet videot viimeisistä sparrauksista ja kuntopiiristä löytyvät Tampereen ju-jutsukoulun YouTubesta: https://youtu.be/an0gBQGS0PY ja https://youtu.be/tXBum_WiwHg.