Kirkon alttaritaulu on vuodelta 1914 Oskar Paatelan maalaus Kristuksen hautaamisesta. Muuten huomio kiinnittyy erilaisissa muodoissa esiintyviin tiimalaseihin, jotka muistuttavat ajan kulumisesta, sekä laiva-aiheista, jotka kuvannevat meren merkitystä Virolahdelle.
 |
| Kuva: Jaakko Liukkonen |
Juhlakonsertin ohjelmisto koostui suomalaisten säveltäjien teoksista. Konsertin aluksi kuultiin Einojuhani Rautavaaran (synt. 1928) viisiosainen Pelimannit (Närböläisten braa speli, Kopsin Jonas, Klockar Samuel Dikström, Pirun polska ja Hypyt), joka on sävelletty kahdelle viululle (Jukka Merjanen ja Matti Koponen), alttoviululle (Mari Viluksela), sellolle (Tomas Nuñes-Garcés) ja kontrabassolle (Helka Seppälä). Teos oli hyvin valittu yleisön lämmittelyyn - siellä täällä vilahti tutunkuuloista, kansanmusiikinomaista sävelkieltä, josta itselleni nousi mieleen Rautavaaran ehkä tunnetuimpiin kuuluvan teoksen Cantus Arcticuksen sävyjä. Jonakin vuonna odotan kyllä kuulevani senkin kamarimusiikkiviikolla - huolimatta teoksen vaatimasta isosta orkesterista - onhan Virolahti keskeinen lintujen kevät- ja syysmuuton seurantapaikka.
Einar Englundin (1916 - 1999) Sonaatti sellolle ja pianolle (Tomas Nuñes-Garcés ja Sanna Iljin) oli mielenkiintoinen ja perusteltu valinta konserttiin - tulihan säveltäjän syntymästä kuluneeksi kesäkuussa sata vuotta. Teoksen rytmiikka ja Englundin osin uusklassinen, osin moderni sävelkieli luovat haasteita niin muusikoille kuin kuulijoillekin. Paikoitellen osa yleisöstä näytti jo kiemurtelevan penkeillään, mutta itselleni esitys oli loistava oppitunti siitä, kuinka pienillä sävyn muutoksilla voidaan hetkessä luoda kirkkosaliin uudenlainen tunnelma sellon ja pianon vuoropuhelun myötä. Ja ehkä esitys kuitenkin kaikessa taituruudessaan puri muihinkin kuulijoihin - soitannon päätyttyä yleisö aplodeerasi esiintyjät uudelleen kumartamaan kerran jos toisenkin.
"Oman kylän pojan" Uuno Klamin (1900 - 1961) Pastorale soolopianolle (Sanna Iljin) hieman hukkui isompien teosten ja kokoonpanojen varjoon, mutta tarjosi välipalanomaisen hengähdyshetken ennen illan pääteosta, Tuomas Turriagolta (synt. 1979) tilattua juhlakantaattia "Maan ja meren rajalla".
 |
| Kantaatin harjoitukset, kuva: Jaakko Liukkonen |
Kantaatin soitinkokoonpanon muodostivat em. muusikoista koostuneen jousikvartetin (kaksi viulua, alttoviulu, sello) lisäksi fagotisti Bence Bogányi. Kuoro oli koottu noin neljästäkymmenestä Virolahden musiikkiyhdistyksen, Virolahden seurakuntakuoron ja Haminan mieslaulajien jäsenistä sekä muutamasta vierailevasta laulajasta. Kuoron harjoittamisesta ovat vastanneet Susanna Apo-Syrjänen ja Inna Heikkilä. Kantaatin tekstin on kirjoittanut Kaakon Kamarimusiikin toiminnanjohtaja Siru Ahopelto.
"Alussa oli aava rannaton meri.
Meren väistyessä sen sylistä nousi maa,
purppuraiset kalliot, lujat ja ikuiset.
Tuuli toi rannalle lämmön, antoi suotuisan kasvun.
Ihmiset tulivat ja asettuivat lähelle merta.
Vuonna 1336 merkittiin kirjoihin nimi Virolahti.
---
Maan ja meren rajalla,
idän ja lännen rajalla,
kohtaamisista syntyy avoin ja rikas kulttuuri.
Näillä voimilla,
näillä rajoilla,
Virolahti maailmassa."
Kantaatin tekstistä esiin nouseva "maailman synty" tai "luomiskertomus" pääsi Turriagon sävellyksessä loistavasti esiin. Pienestä alkaen ja kuin huomaamatta voimaa lisäten, kuoron ja soittajien vuoropuhelu, äänenkuljetukselliset ratkaisut, sanojen painotukset loivat teoksen alkuun maagisen tunnelman. Kuoron äänimaisema soi - kiitos paitsi hyvän sovituksen, myös ilmeisen runsaan harjoittelun - läpi teoksen alkuosan tasapainoisena ja rikkaana.
Kantaatin soitinkokoonpanossa mukana ollut fagotti toi sävellykseen ja sen sävyihin uuden maailman. Alkuosassa mieleeni tuli hetkiä Lasse Mårtensonin Myrskyluodon Maijasta, vaikka kyseessä onkin hyvin erityyppinen teos. Nämä mielleyhtymät kuvaavat kuitenkin ehkä sitä, kuinka hyvin Turriago on kantaatissaan onnistunut kuvaamaan meren läheisyyden. Fagotin voima ja sävy jäivät välisoitossa kaipaamaan taustakseen joko laajempaa orkesteria tai ehkä vielä rikkaampaa jousisoitinsovitusta.
Teoksen loppuosa ei mielestäni yltänyt aivan samalle tasolle alun kanssa. Klassisessa musiikissa teksti on usein alisteinen musiikille, tässä teoksessa vahva teksti - maan ja meren rajalla, idän ja lännen rajalla - olisi vaatinut, suorastaan huutanut voimakkaampaa vastakkainasettelua ehkä sekä dynamiikan että tempon muutoksin. Nyt teoksen loppuosa vaikutti menevän eteenpäin kuin juna, suurella paatoksella niin soittajien kuin laulajienkin osalta. Kuitenkin jos ajattelen niitä historiallisia tapahtumia, joissa Virolahti on ollut mukana vuosisatojen saatossa, on teksti tavoittanut jotain sellaista, mihin musiikki ei tällä kertaa kyennyt vastaamaan.
Tuomas Turriago kuvaa käsiohjelmassa teosta "vähän virolaissäveltäjä Arvo Pärtin hengessä soivaksi ja minimalistiseksi, mutta helposti lähestyttäväksi". Tämän voin kuulijana allekirjoittaa. Juhlakantaatti on teos, jota toivottavasti kuulemme vielä uudelleen!
Tasapainoisen esityksen luominen silloin, kun suurin osa laulajista on harrastelijoita ja tulevat useista eri kokoonpanoista, on äärimmäisen haastavaa. Nyt oli onnistuttu erinomaisen hienosti - onnittelut upeasta teoksesta paitsi säveltäjälle ja sanoittajalle myös kaikille esiintyjille, jotka mahdollistivat meille yleisössä istujille koskettavan kokemuksen! Seisten annetut, seisten vastaanotetut aplodit oli ansaittu.
