Pyhtään kirkko ja sukuhistoriaa

Koska pyöräreissuni kulki pienien kylien ja taajamien kautta ja 1800-luvun lopussa syntyneen isoisäni äidin, Mandin, suku on lähtöisin Pyhtäältä, oli luontevaa valita pysähtymiskohteeksi Pyhtään keskustassa, Kymijoen Pyhtään suuhaaran ja vanhan Turku-Viipuri -maantien risteyksessä sijaitseva Pyhän Henrikin kirkko. Varhainen Pyhtää on ollut suurpitäjä, johon kuuluivat nykyisen alueen lisäksi puolet Kotkasta, Ruotsinpyhtää, Elimäki, läntiset osat Anjalankoskesta sekä osa Lapinjärveä.

Vanhimmat tiedot Pyhtään itsenäisestä seurakunnasta ovat vuodelta 1380, mutta silloisen kirkon paikkaa ei tiedetä. Pyhtään nykyinen kirkko on rakennettu noin vuonna 1460 ja se on säilynyt ulkoasultaan lähes ennallaan. Kellotapuli on rakennettu 1820-luvulla.

Mandin ollessa lapsi Pyhtäällä on toiminut kaksi kiertokoulua (vuonna 1877), joissa kummassakin on ollut yksi opettaja. Näissä kouluissa kävi yhteensä 336 lasta kylän 448 lapsesta. Lisäksi 102 lasta on saanut opetusta kotonaan, kuusi lasta alkeis- tai reaalikoulussa. Neljää lasta ei ole opetettu ”luontovian” takia.

Vuosina 1808 – 1809 käyty Suomen sota päättyi Haminan rauhaan, ja sen seurauksena Venäjä valloitti koko Suomen. Kirkon urkulehterin kaidetta koristavat loviisalaisen Anders Gustaf  Thietzin maalaukset kahdestatoista apostolista on maalattu vain muutamaa vuotta aikaisemmin vuosina 1806 - 1807. Kirkon nykyisissä uruissa on 21 äänikertaa ja ne on valmistanut Urkurakentamo Veikko Virtanen Espoosta. Urut on otettu käyttöön adventtina 1998.

Mandin isoisän isän, Anders Erikssonin lapsuudenmuistoihin on saattanut kuulua Kymijoen poikkeuksellisen voimakas tulva vuosina 1779 – 1780. Tuolloin Päijänne on ollut kaksi metriä normaalia korkeammalla ja Kymijoki on tulvinut koko matkaltaan. Muita historiakirjoihin jääneitä tapahtumia ja nuoren miehen muistoja ovat ehkä olleet Kustaan sota (vuosina 1788 – 1790) ja vuodesta 1797 alkanut ”köyttöaika”, jolloin Venäjän tsaari Paavali alkoi ottaa Suomesta sotilaita Venäjän armeijaan, mutta koska useimmat miehet eivät lähteneet joukkoihin vapaaehtoisesti, heidät laitettiin köysiin ja vietiin Venäjälle väkisin.

Kun peruutetaan ajassa taakse päin, palataan aikaan, jolloin Ruotsi ja Venäjä kiistelivät Suomen herruudesta. Ruotsin ja Venäjän välisen hattujen sodan jälkeen Turussa tehdyssä rauhansopimuksessa vuonna 1743 osa Kaakkois-Suomea liitettiin Venäjään, jolloin valtakunnan raja siirtyi kulkemaan Kymijokea ja sen suiston läntisintä haaraa pitkin. Pyhtää jakautui kahtia. Ruotsille jäänyttä osaa alettiin kutsua Ruotsinpyhtääksi ja Venäjän puoleinen osa, jonne Mandin suku jäi, säilytti Pyhtää-nimen.

1600-luvun lopussa Pyhtää on ollut itsenäinen hallintopitäjä, jolla on ollut omat käräjät ja nimismies. Anders Erikssonin isoisän isä Johan on syntynyt 1600-luvun loppupuolella, mutta hänen elämästään tai asemastaan ei ole säilynyt tietoja. Pyhtäällä haudattujen luettelosta löytyy useampia Johan nimisiä henkilöitä 1700-luvun alkupuolelta, joten ainoat säilyneet tiedot Johanista ovat hänen lastensa kasteet. Toisaalta - Isovihan (vuosina 1713 - 1721) aikaisista kirkonkirjoista osa on tuhoutunut tai muuten kadonnut...

Johanin lapsuusaikana Pyhtään kirkossa on tehty suuria korjauksia, muun muassa asehuone on muutettu hautakappeliksi. Hieman aikaisemmin kirkkoon on hankittu uusi saarnatuoli ja Lorenz Creutz on kustantanut irtaimiston lisäksi kirkon katon ja seinien kunnostuksen. Kirkossa olevat hautausvaakunat ovat muistona aatelisten henkilöiden hautajaisista. Mellin-suvun vakuuna on vuodelta 1686.

Lorenx Creutz on 1600-luvulla lahjoittanut kirkkoon myös eteläseinälle siirretyn alttarilaitteen, jossa on puuveistoksia. Alttarilaitteeseen liittyvän taulun on maalannut Joseph Desarnaud ja taulussa on kuvattuna Kristus Emmauksessa.

Kirkosta löytyy hyvin varhaista taidetta - esimerkiksi alttarikaapissa on kolme 1400-luvun lopulta peräisin olevaa veistosryhmää: vasemmanpuoleisessa kaapissa on arkkienkeli Mikael ja pahuuden lohikäärme, keskellä Neitsyt Marian kruunaus ja oikealla Pyhä Henrik, jonka jalkojen juuressa on hänet surmannut Lalli. Tammesta tehty krusifiksi alttarikaapin yläpuolella on kotimaisen mestarin työtä keskiajan loppupuolelta.

Vanhaa keskiaikaista taidetta edustavat myös kirkon seinien maalaukset, joita on kaikilla kirkon seinillä. Ne on ilmeisesti otettu esiin vasta kirkon sisätilojen entistämisen yhteydessä 1951 - 1952.

Viimeisimmässä, vuoden 2009 julkisivukorjauksessa kirkon asehuoneen ulkoseinästä on löytynyt kalkkikivinen harmaa risti, joka jätettiin näkyviin kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Kuten näistä muutamista kuvista voi päätellä, kirkossa on - sekä sisällä että ulkona - aivan käsittämätön määrä hienoja yksityiskohtia, taidetta ja historiaa kietoutuneena toisiinsa. Jos kaikkeen haluaa tutustua ajatuksen kanssa, ei tunti eikä toinenkaan riitä. Tämä on niitä paikkoja, joista jokaisella käyntikerralla löytää aina jotakin uutta. Suosittelen!

On the road again

On the road again. Pitkälle pyöräretkelle piti päästä tänäkin vuonna, joten heinäkuun puolivälissä 330 km tietä ja metsäpolkuja Kangasalta Virojoelle odotti polkijaansa. Kulkupelinä tietysti talven lumi- ja loskakeleissä hyväksi havaittu LaPierre Raid -maastopyörä ja tavaramuulina jo aiemmissa jutuissa kehumani BOB Ibex -traileri sekä kameralaukkuna Vaude Road II -tankolaukku. Jos joku vanhoja haluaa muistella, viime vuoden pyöräretkitarinat löytyvät TÄSTÄ ja kaikki trailerikehut osa 1 TÄÄLTÄ ja osa 2 TÄÄLTÄ.

Olin suunnitellut pyöräilyreittini sisältävän viisi päivää polkemista mielenkiintoisten maisemien ja kohteiden kautta sekä neljä yöpymistä, joista kaksi hotellissa ja kaksi maastossa. Varsinaista lepopäivää en tälle reissulle suunnitellut, joten päivämatkat vaihtelivat 43 km:sta 80 km:iin. Trailerin kyytiin kasaamieni tavaroiden painoa en punninnut, mutta kuvittelen kuorman painon vaihdelleen 20 ja 30 kg:n välillä sen mukaan, kuinka täysiä vesikanisterit olivat...

Valmiina lähtöön. Kuva: Ari Mänttäri.

On the road. Kuva: Ari Mänttäri.

1. päivä Kangasalta Aulangolle (61 km)

Olin suunnitellut reitin Kangasalta Aulangolle mahdollisuuksien mukaan isoja teitä vältteleväksi. Vanha Pälkäneentie ja Kaitamontie olivat siihen oivallinen valinta. Mukavia mäkiä, mutkia, vaihtelevaa maastoa ja mikä tärkeintä - kohtalaisen vähän liikennettä. Ja kun ei ole kiire mihinkään, niin hiljaisesta vauhdista on helppo hypätä ottamaan kuvia aina silloin, kun mielenkiintoinen kuvauskohde on näkyvissä. Toisaalta kyllä huomasin, että koska pyörän parkkeeraaminen oli (hieman) haasteellista, jäi muutamia kuvia ottamatta kun ajoin jo kuvattavan asian ohi...

Jo ensimmäisen päivän polkemisella sai käsityksen siitä, että Suomessa on - todellakin - paljon metsää, runsaasti järviä, kohtuullisesti viljelysmaata sekä lehmien ja lampaiden laitumia. Yksittäisiä asuttuja, remontoitavia tai hylättyjä taloja ja ulkorakennuksia siellä täällä. Auringon paistaessa ja lämpötilan huidellessa vähän päälle parissakymmenessä asteessa pyöräily on rentouttavaa!

Peltojen keskellä kulkevan yksityistien merkein varustetun Köökinmäentien varrelta löytyi yllättäen vuoden 1918 taistelun muistomerkki, joka oli pystytetty kyseisellä paikalla kaatuneiden taistelijoiden muistoksi. Kyseessä lienee kansalaissodan aikainen punaisten ja valkoisten taistelu, johon (ainakin Tuuloksen korkeudella) olivat sekaantuneet myös Saksan keisarikunnan kaartilaiset.

Muistomerkki oli erotettu lypsykarjan laidunmaasta sähköpaimenella. Merkin eri puolille oli kaiverrettu kaatuneiden nimet ja kotipaikkakunnat (Teisko, Ylistaro, Ylöjärvi, Juupajoki, Ilmajoki, Karvia, Parkano, Salo, Oravainen). Muutamien nimien kohdalta löytyi myös ikä - ne jotka oli kirjattu, olivat vain hieman yli parikymppisiä nuoria. Osassa punaisten ja valkoisten taisteluissa on ollut mukana myös naisia ja lapsia, mutta tähän muistomerkkiin oli etunimien osalta laitettu vain ensimmäiset kirjaimet.

Muistomerkiltä matka jatkui asfalttia pitkin Aulangolle, jossa hotelliin kirjautumisen ja ruokailun jälkeen päätin lähteä kävelylle kaupunkipuistoalueelle.

Aulangon luonnonsuojelualueella on paljon nähtävää. Koska se on rakennettu kaupunkipuistoksi, aluetta kiertää yksisuuntainen autotie, jota pitkin pääsee kaikkien nähtävyyksien äärelle. Alueella kulkee myös runsaasti merkittyjä polkuja. Ensimmäisenä kohteenani oli "karhuluola", josta jatkoin portaita suoraan ylös näkötornille (yhteensä noin 500 rappusta luolalta näkötornin huipulle) ja sieltä lintulammikon ja graniittilinnan kautta takaisin hotellille.

Karhuluola on Aulangonvuoreen hakattu luola - se ei siis ole luonnonmuodostelma - josta löytyy Robert Stigellin vuonna 1906 valmistunut "Karhut"-niminen veistos ja pari kivistä penkkiä. Graniitista mäen päälle rakennettu näkötorni on valmistunut 1917 ja se on 33 metrin korkuinen. Upeat näköalat kaikkialle ympäristöön kruunaavat kiipeilyurakan! Graniittilinna on tehty vuosien 1886-1887 aikana Reinin alueen raunioituneiden linnojen mallia mukaillen. Siellä näytti ainakin tänä vuonna olevan myös jonkinlainen kesäteatterilavastus, jossa pyöri runsaasti lapsia leikkimässä. Kirjoittelen myöhemmin tästä Aulangon alueesta oman juttunsa.

Karhupatsaalla. Kuva: Tuntematon turisti.

2. päivä Aulangolta Kotojärven laavulle Mäntsälään (74 km)

Toisen pyöräilypäivän aamu valkeni lämpimänä ja aurinkoisena. Olin jo edellisenä iltana sopinut hotellissa, että voin aamulla viedä termospulloni ravintolan keittiöön, jossa aamuvuorolaiset keittelevät niihin kiehuvaa vettä. Olin juuri saanut aamupuurot syötyä, kun kokki käveli termarien kanssa saliin. Hain tavarat huoneesta, hyppäsin pyörän selkään ja suuntasin eturenkaan Janakkalan ja Oitin kautta kohti Mäntsälän pohjoispuolella sijaitsevaa Kotojärven laavua.

Janakkalan jälkeinen Hausjärven tie (nro 290) vaikutti olevan kaikenlaisten pyöräilijöiden suosiossa. Molempiin suuntiin tuntui kulkevan niin kilpapyöräilijöitä kuin retkeilijöitäkin. Tai no, retkeilijöitä tuli pelkästään vastaan - yksi kokonainen perhekin, jossa pienin polkija ei varmaankaan ollut viittä vuotta vanhempi. Vetoapua tuli kyllä äidiltä, jonka pyörään lapsen pyörä oli kiinnitetty lyhyehköllä köydellä. Vanhempi lapsista polki vinhaa kyytiä itsekseen perheen isän edellä. Isän pyörän perässä näytti olevan lasten kuljetusta varten traileri, mutta en tiedä oliko siellä lasta, käytettiinkö sitä tavaroiden kuljetukseen vai oliko se tätä pienintä polkijaa varten hänen väsyessään.

Jossain vaiheessa em. tien viertä seuraili myös metsätie tai -polku, jota ajelin hetkittäin - vaihtelua asfalttiajolle. Jossain matkan varrella olin jo pitänyt kahvitauon, mutta kääntyessäni valtatielle 54 kurvasin taukopaikan pihaan ja levittelin nurmikon reunaan omat evääni: ruokatermoksessa "itsestään" valmistuneet riisi-herkkutattimuhennoksen ja tomaatti-broileri-säilykkeen. Hyvää! Paikalla olleessa ravintolassa kävin sitten täyttämässä vesipullot ja kahvitermarin. Tutkiskelin kartasta pikkuteitä ja taas matka jatkui.

Sälinkään kohdalla suunnistin paikallisen naisen opastamana uimarannalle, mikä lämpimässä säässä poljetun päivän jälkeen oli hyvä ratkaisu. Uimarannalla tapasin lapsia uimaan tuoneen äidin, joka kiinnitti ensimmäisenä huomiota Ibexiin ja kertoi miehensä veljen pojan olevan noin 5000 km:n pohjoismaiden kierroksella pyörällä - koiran kanssa! Olen siis pyöräretkeilyni kanssa vielä hyvinkin maltillisissa lukemissa. Pojan odotettu kotiinpaluuaika oli joskus syyskuussa...

Kotojärven laavun lähestyessä piti taas kaivaa kartta esille. Sen verran poluksi tiet muuttuivat. Laavu sijaitsee soiden läheisyydessä ja sen mainostetaan olevan lintubongareiden suosiossa. No, lintuja enemmän kuului kuin näkyi. Hyttysiä, paarmoja ja ampiaisia oli sitäkin enemmän. Onneksi oli myrkyt mukana. Laavu on suurehko ja tulentekopaikalla on muutama penkki ympärillä. Hieman kauempana on jonkinlainen halkovaja. Mitään muita "mukavuuksia" laavulla ei ole.

Viime vuodesta viisastuneena olin ottanut mukaan myös trangian, joten ruoanlaitto oli vuorossa ennen iltakävelyä. Koko laavulla oloaikana näin yhden marjastajan, joka kehui mustikoiden määrää ja oli, suolla puoli päivää käveltyään, kerännyt muutaman litran lakkoja.

Yö laavulla makuupussiin ja hyttysverkkoihin kääriytyneenä - jostain kaukaa kuului ajoittaista liikenteen huminaa eli kovin kauas sivistyksestä en sittenkään päässyt. Pari kertaa yöllä heräsin kylmään, jälkeenpäin tarkastetut lämpötilatiedot kertovat mittarin laskeneen kuuteen lämpöasteeseen. Makuupussini pitäisi olla vielä Comfort Zonella, mutta ylimääräinen pusero ajoi saman asian...

3. päivä Kotojärven laavulta Askolan hiidenkirnujen kautta Loviisaan (80 km)

Aamukin oli viileän tuntuinen ja aamupuuhien jälkeen edessä odotti reissun pisin pyöräilypäivä. Yksi ennakkoon suunniteltuja kohteitani - Askolan hiidenkirnut - oli ensimmäinen etappi. Puolet reitistä korvamadoksi iski Kake Singersin "Mäntsälä mielessäin".  Mäntsälästä löytyi kuitenkin mielenkiintoista kuvattavaa, kuten Mäntsälän kirkko ja sotien aikaisen asekätkön paikalle rakennettu muistomerkki. Laattaan oli kirjoitettu teksti "Asekätkentä 1944 - 1945. Tämän Salpalinjan kiven paikalla oli yksi asekätköistä Mäntsälässä."

Pyöräilymatkan aikana olen huomannut, että viisinumeroiset tiet saattavat olla mitä tahansa asfalttitien ja kapean hiekkatien väliltä. Sääksjärventiellä (nro 11734) minua vastaan ajoi Tom-tom-auto kamerat katollaan. Saattaa siis olla, että joskus tulevaisuudessa jonkun etsiessä osoitetta Sääksjärventieltä, pyöräilen vastaan yhä uudestaan ja uudestaan...

  
Hiidenkirnujen parkkipaikalla näin kolmilapsisen perheen, jossa muutamaa päivää aikaisemmin lanseerattu Pokemon-peli näytti vievän show'n, kunnes lapsilta taidettiin kerätä kännykät pois... Hiidenkivi on koko hiidenkirnualueen tunnus ja sen sanotaan valvovan eri kokoisia (merkittyjä) hiidenkirnuja, joita on kallioilla parikymmentä. Suurin kirnuista on "Jättiläisen kuhnepytty", joka on halkaisijaltaan 4,3 m ja jolla on syvyyttä 10,2 m.

Hiidenkirnuistakin taidan kirjoittaa myöhemmin oman juttunsa. Sen verran runsaasti kallioilla oli nähtävää ja niin paljon tarkkuutta kulkeminen - portaista ja narukaiteista huolimatta - vaati, ettei alueelle kyllä pelejä kannata mennä pelailemaan!

Matkalla hiidenkirnuilta Loviisaan oli taas runsain mitoin sellaista pikkutietä, jonka vuoksi olen maastopyöräni ostanut. Samalla osuudella ajauduin myös Sanismäentielle, jossa oikein liikennemerkein muistutettiin, että ajo on omalla vastuulla...

Lähellä Ilolaa pysähdyin syömään Noark worldiin, harmillisesti myöhästyin lounaasta parikymmentä minuuttia. Paikkaan olisi ollut mielenkiintoista tutustua paremmin, mutta päivämatkasta oli jäljellä vielä kolmannes, joten ei muuta kuin traileria kiskomaan pitkin isompaa tietä. Pääsin sentään pyörällä ajaen, enkä tavaroita rinkalla kantaen, kuten kaksi saksalaista retkeilijää, joiden pyörät oli varastettu Helsingissä.

Loviisassa yövyin keskustassa hotelli Ziltonissa, johon sain yöksi sekä pyörän että trailerin narikkaan sisätiloihin. Paikassa saamaani palvelua voi hyvillä mielin kehua, mutta tilat ja äänieristys ovat auttamatta vanhanaikaiset. Suihkuun oli kuitenkin mukava päästä pitkän pyöräilypäivän jälkeen.


4. päivä Loviisasta Valkmusan kansallispuistoon (43 km)

Olin suunnitellut reitin siten, että neljäs päivä olisi selvästi kevyempi kuin muut. Jalat tuntuivat aamulla hieman raskailta, mutta kropan lämmetessä pyöräily sujui mukavasti rauhallisella vauhdilla. Tälle lyhyelle matkalle olin suunnitellut pidemmän pysähdyksen Pyhtään kirkon kohdalle. Pyhtään Pyhän Henrikin kirkko on rakennettu noin 1460, mutta seurakunnasta ensimmäiset maininnat löytyvät jo vuodelta 1380.

Kirjoittelen tästäkin myöhemmin oman postauksensa, sen verran paljon Pyhtäältä löytyy sekä valtakunnan että oman sukuni historiaa. Retkeilijän kannalta voin todeta, että kirkkoon kannattaa pysähtyä - huoltorakennuksesta löytyvät siistit WC-tilat, jotka ovat ainakin kesällä päiväsaikaan auki.

Valkmusan kansallispuistoon Moronvuoren päivätuvalle vievä tie pienenee pienenemistään matkan edetessä. Varsinkin kansallispuiston alueella näkymät ovat niin upeat, että tämäkin ansaitsee vielä oman postauksen!

Moronvuoren päivätupa on hyvänä pidetty - johtuen ehkä osin sen syrjäisestä sijainnista - mutta kyllä siellä iltapäivän ja illan aikana ehti kymmenkunta ihmistä pyörähtää. Lähikunnista retkeilemään lähteneet Anu ja Joonas viihtyivät päivätuvalla pidempäänkin ja olivat loistavaa seuraa. Joonas oli juuri palannut puolentoista vuoden Australian ja Aasian retkeltään: tuunatulla "asuntoautolla" vuosi Australiassa kaverin kanssa välilllä hieman töitä tehden, sitten puolisen vuotta Vietnamin ja sen naapurimaiden ympäristössä muun muassa moottoripyörällä kiertäen.

Moronvuoren päivätuvan pihapiirissä on tuvan yhteydessä halkovaja, piha-alueella grillikatos ja WC. Ympäristössä on myös useita merkittyjä retkeilyreittejä. Illan ja yön aikana tuttujen ja vieraiden lintujen laulua: haukka meni viheltäen muutamia kertoja puolelta toiselle, lehtokurppa kurnutti ja lintu, jota en tunnistanut piti samanlaista kitinää kuin rasvaamaton ketju...

Illalla ehdin tehdä myös kävelylenkin katsastaakseni "takakautta" kulkevan poistumispolun. No, tavallaan se myös aiheutti pientä harmia: tien reunassa oli kyltti, joka kertoi, että sotilasalueella liikkuminen ilman lupaa on kielletty. Kyseisestä kohdasta isomman tien alkuun olisi ollut noin 150 metriä. Vielä kauempaa kulkeva polku meni useamman sata metriä vattupuskassa, jotten sinne ei ollut pyörän kanssa mitään asiaa...

Kyselin siis kaikilta päivätuvalla kävijöiltä, mitä Haukkavuoren aidattu alue pitää sisällään ja voiko tietä pitkin jatkaa. Sain vastauksen kahdelta paikallisen marjastajan näköiseltä henkilöltä - alueella ei ole ollut toimintaa useampaan vuoteen, eikä heitä ole koskaan pysäytetty, kun marjastamassa ovat olleet. Päätin siis, että reittisuunnitelmia ei tarvitse muuttaa...

5. päivä Valkmusasta Virojoelle (72 km)

Aamuherätys luonnon keskellä riippukeinussa - oli muuten ainakin kymmenen astetta lämpimämpi yö kuin tiistain ja keskiviikon välinen. Reippaat aamutoimet ja liikkeelle!

Osin kapeaa polkua, kolmessa kohdassa ojan yli "pitkospuut" ja yksi kunnon mutalikko, mutta sehän on vain retkeilyä. Eikä tullut kukaan minua sotilasalueella pysäyttelemään. Olin taas suunnitellut reitin pienempiä teitä pitkin, mutta jouduin muuttamaan suunnitelmaa, kun Saarensillantiellä ei enää ollutkaan riippusiltaa Kymijoen yli. Ei siis muuta kuin paluu vähän matkaa takaisin päin ja navigaattori esille...

"Sokeasti" navigaattoriin luottaen lähdin sitten suunnistamaan kohti Sutelaa, matkalla upeita maisemia pitkin Kymijoen rantaa. Osa reitistä kulki Vanhaa Sutelantietä pitkin, mutta paljon piti mutkitella ja useista risteyksistä kääntyä - en tiedä oliko reitti lyhin mahdollinen, mutta hieno se oli!

Sutelan risteyksen lähellä pysähdyin Kymijoen ylittävälle sillalle pitämään kahvitauon. Samoihin aikoihin, kun pakkasin pyörää lähtökuntoon, pyörätietä polki kohdalleni mies, josta sainkin sitten paikallisoppaan Karhulaan asti. Yhteisiä tuttujakin löytyi Vanhan-Ruonalan alueelta. Kiitokset Pekalle, toivottavasti kirpputorilta löytyi hyviä keräilykohteita!

Reitti Karhulasta Haminaan vaati vielä hieman kartan tutkailua, kun autolla on aina päässyt paahtamaan pitkin moottoritietä. Haminasta Virojoelle vievä noin 35 km:n mittainen Tallimäki-Virojoki-museotie on jo aikaisempina vuosina tullut tutuksi. TIe on mukava pyöräilijälle kaikkinen mutkineen, nousuineen ja laskuineen.

Pyöräilyn aikana on ollut mukavia ja mielenkiintoisia kohtaamisia, niistä viimeisin vähän museotien alkamisen jälkeen, kun umpimetsästä ilmestyi tielle mies fatbikella. Kaikki mukavatkin reissut kuitenkin päättyvät aikanaan, eikä mikään voita rentoutumista mökillä.

Kuva: Ari Mänttäri.

Kuva: Ari Mänttäri.

Kuva: Ari Mänttäri.