Kohti työmaata polkiessa kirosin raskasta pyörää ja ajattelin, etten ikinä selviä perjantaina edes Kaivantoon asti, jos pyörä tuntuu yhtä raskaalta. Jaloissa hapotti jo alkumatkasta, joten ei ollut kivaa, ei. Lisäksi tuntui, ettei ohjaustangossa kiinni olevan etulaukun kanssa pysty ohjaamaan pyörää millään. Yläkroppakin sai tehdä töitä ihan tosissaan.
Pääsin sitten vihdoin Kalevan ABC:lle, joka oli ensimmäinen huoltoasema työmatkallani. Latasin etu- ja takakumeihin reilusti lisää ilmaa - ja kas kummaa, pyörä keveni heti. Tosin ajattelin, etten voi olla tästäkään varma, kun matka ABC:ltä UKK-instituutille on melkein pelkkää alamäkeä. Ohjattavuus kuitenkin parani selvästi. Työkaverini (pyöräilevä insinööri) kertoi, että vähäinen ilmanpaine pyöränkumeissa voi todellakin vaikuttaa myös ohjattavuuteen (sen pyöräilyn raskauden lisäksi).
Etteivät asiat menisi kuin Strömssössä, myös muutama vaihde löi ikävästi tyhjää, kun pyörä oli täyteen lastattu. Onneksi olin sopinut huollossa, että voin vielä käydä säädättämässä pyörää... Ruokatunnilla sitten pyyhkäisin pyörähuoltoon kaikkine kamoineni. Onneksi pyörä sentään tuntui hieman (siis huomattavasti) kevyemmältä kuin aamulla (jalat eivät). Vaihteiden säätö ei kuitenkaan onnistunut ihan sekunnissa. Kaksi kaveria nosti pyörän ensin telineelle. Vaihteissa ei vikaa. Ei vaikka miten etsittiin. Lähdin polkemaan takaisin työmaalle ja heti loivassa ylämäessä yksi vaihde löi tyhjää. Käännyin takaisin. Lähetin sitten korjaajan koeajolle, joka kesti yllättävän kauan. Mutta tulivatpa vaihteet säädetyksi.
Perjantain lähestyessä mielessä oli siis pienehkö epäilys koko reissun onnistumisesta. Eläkkeellä oleva työkaverini sanat kuitenkin kannustivat kummasti: kun saa mennä omaa rauhallista vauhtia, jaksaa kummasti. Ja matkasta kannattaa nauttia, rauhalliseen tahtiin polkiessa ehtii nähdä, kuulla ja haistaa monenmoista matkan varrella.
1. päivä Tampereelta Tuulokseen (noin 83 km)
Pääsin pyöräilemään puolipilvisessä, sopivan lämpöisessä säässä. Tampereen päässä oli matkalla muutamia tietöitä, joten matkan ensimmäisiä kilometreja piti hieman säätää. Ensimmäinen pysähdykseni (kuvaustauko) oli Kaivannon kanavalla, jossa nappasin vain muutaman kuvan jatkaakseni korkeaa mäkeä ylös Vehoniemen harjulle.
Täytyy todeta, että pyöräillen harjulle johtava mäki on tiukka. Onneksi uudelleen säädetyt vaihteet toimivat hyvin!
Harjulla on puurakenteinen, vuonna 1927 rakennettu näkötorni, jonka korkeuksiin vie 66 porrasta. Alkuperäistä 1800-luvun lopulla rakennettua tornia ei enää ole... Pistin pyörän kiinni kaiteeseen ja lähdin kapuamaan tornin huipulle. Ylhäältä avautuivat huikeat näköalat joka suuntaan. Ylhäällä olevassa kuvassa toisella puolella Kaivannon kanavaa oleva "Längelmävesi tuolla, vöin hopeisin hohtelee..." ja tornista otetuissa kuvissa näkyvät kuuluisat "Roineen armaiset aallot".
Vehoniemen harjulla on myös automuseo, johon on vapaa pääsy. Näyttelytilojen yhteydessä on kahvio, WC:t ja pieni matkamuistomyymälä. Lahdentietä ajellessaan harjulla kannattaa poiketa, sekä näkötorni että automuseo kaikkine maisemineen ovat näkemisen arvoiset. Myös kahvilassa myytävät, 1920-luvulla olevalla lusikkamunkkireseptillä valmistetut sokeroidut munkit ovat maistamisen arvoisia.
Vehoniemenharjulta lähtiessäni paikalliset motoristit naureskelivat parimetristä kettinkiä ja riippulukkoa, jolla olin köyttänyt pyöräni kiinni aitaan. Samalla he suosittelivat ajamista vanhan Pälkäneentien kautta (näin olin suunnitellutkin), joka oli kuulemma juuri päällystetty ja erittäin hyvässä kunnossa. Oli ilo lasketella pyörällä mäkeä alas!
Pälkäneellä pysähdyin pariksi minuutiksi kuvaamaan Kostianvirtaa, joka on alunperin syntynyt vuonna 1609 luonnonmullistuksessa, kun ylempänä olevan Pälkäneveden vesimassat ovat murtaneet uoman Mallasveteen välillä olevan kannaksen poikki.
Pälkäneeltä matka jatkui Lahdentien (valtatie 12) reunaa pitkin kohti Hauhoa. Iso tie ja pieni piennar on kyllä pyöräilijän painajainen, kun isot autot pyyhältävät ohi toisiaan ohitellen. Hurjin silmiini osunut ohitus tapahtui, kun olin (onneksi) kauana ojan puolella kiskomassa sadevarusteita päälleni: perävaunullinen rekka ohitti henkilöautoletkaa torveaan soittaen ja ehti juuri takaisin omalle kaistalleen ennen potentiaalista törmäystä - tosin vastaantuleva henkilöauto joutui väistämään selvästi pientareen puolelle ja rekan ohittamat autot lyömään jarruja kiinni.
Hauho on tullut tunnetuksi ehkä eniten Juicen samannimisestä biisistä, jonka toisen säkeistön sanoitus taisi mennä kutakuinkin "Tuli jenkki ja germaani aikoinaan kylän uutta kirkkoa katsomaan, tornin korkeus sekoitti ryhmän tään pään. Siitä toipuneet eivät he milloinkaan, aina hokivat vaan ihan solkenaan, siitä mitä hoki Fritz ja mitä hoki Jimmy, siitä tuli kylän nimi...".
Hauhon kirkko on jo 1500-luvun alussa rakennettu harmaakivikirkko. Juicenkin mainitsema korkea kellotorni on kuitenkin rakennettu vasta vuonna 1864.
Ajatukseni oli syödä Hauholla rauhassa ja sitten katsastaa keskustassa, kirkon ympäristössä olevaa museoaluetta, jossa on runsaasti kunnostettuja rakennuksia sekä hienoa esineistöä vanhoilta ajoilta. Hämmennykseni oli suuri, kun kävi ilmi, että kovasti kehuttu kievari olikin auki arkisin vain lounasaikaan (tai tilausryhmille) ja ravintola, jonka ruokatarjonnasta kenelläkään ei tuntunut olevan mitään tietoa, aukeaisi vasta myöhään illalla. Ainoat vaihtoehdot olivat kahvila, joka oli menossa kiinni kolmen minuutin kuluessa ja grillikioski. Ei kovin houkuttelevaa, kun takana oli noin 60 km polkemista ja edessä vielä lähes 30 km.
Päädyin kahvilan jauhelihapasteijoihin ja kupilliseen kahvia. Ei hääppönen ateria. Fiilis oli vähän samanlainen, kuin Juicen edellä mainitussa biisissä "...olen nyt jo puolijauho, mikä v...n Hauho...".
Lähtiessäni Hauholta pienempää tietä (305) kohti Tuulosta, alkoi lisäksi sataa ihan kunnolla. Sade ei kuitenkaan varsinaisesti haitannut, sillä olin varustautunut sekä itseni että matkatavaroideni osalta hyvillä sadevarusteilla. Pienet tiet Kokkilan, Juntulan ja Syrjäntaan kautta olivat hauskoja pyöräiltäväksi, mutta ne saivat minut muutamaan kertaan kaivamaan esille retkikartan kännykkäversion. Retkikartta oli tarpeeseen tien vain koko ajan kaventuessa. Ja pyöränihän ei ole mikään maastopyörä, joten ihan poluille en sillä viitsisi lähteä.
Siinä vaiheessa kun liikennemerkkien lisäkilvet alkavat selvästi näyttää kotona valmistetuilta, voit olla aika varma, että olet kaukana sivistyksestä. No, en nähnyt riistaa, enkä koiria. Valtatie 10 reunalle päästyäni laskettelin muutamia kilometrejä uuden uutukaista asfalttia ja alamäkeä kauppakeskus Tuulosen yhteydessä olevaan hotelliin. Kävin syömässä ison pizzan (salamia, ananasta, katkarapuja ja aurajuustoa) ja kuvasin Tuulosen nähtävyyden Tyrannosaurus Rexin, joka nyt valitettavasti on kuvauksellisesti maailman huonoimmassa paikassa...
2. päivä Tuuloksesta Lapinjärvelle (noin 112 km)
Toisen retkipäivän aamu valkeni harmaana. Lisäksi verensokeri oli niin matalalla, että sain juuri ja juuri raahattua itseni aamiaiselle vaikka epäilinkin, etten pysty edes syömään mitään. Olin jo lähes valmis hyppäämään pyörineni linja-autoon, joka kuljettaisi minut Karhulaan asti. Aamupuuro, tripla-annos makeaa hilloa, muutama lasillinen appelsiinimehua ja iso kupillinen kahvia kuitenkin tekivät tehtävänsä. (Mitään vaikutusta asiaan ei tietenkään ollut sillä, että lähin pikavuoropysäkki oli yli kahden kilometrin päässä Tampereen suuntaan...)
Ensimmäinen pyöräilyetappi toisena päivänä oli Tuulosesta Kärkölään, Huovilan puistoon. Jouduin jälleen ajamaan alkumatkan valtatie 12 reunaa, mutta onneksi aamuliikenne oli vielä rauhallista.
Lähdin liikkeelle niin aikaisin aamulla, että vaikka Kärkölässä itse puistoalue oli auki, puiston yhteydessä sijaitseva kahvila ja museo olivat vielä kiinni. Söin evääni pysäköintialueen reunalla mukavasti rappusella istuskellen ja sen jälkeen kiertelin puistossa ja piha-alueilla kaikessa rauhassa ympäristöä kuvaillen. Alue on hieno ja upeasti kunnostettu. Käynti kannattaa kuitenkin ajoittaa klo 11 - 18 välille, jolloin museorakennuksiinkin pääsee sisälle. Suosittelen!
Järvelän puolella (muutama kilometri Kärkölästä tietä 295 eteenpäin) etsiskelin avoinna olevaa paikkaa, jossa saisin vesi- ja termospulloni täytettyä. Pienen pyörittelyn jälkeen löytyi R-kioski, jossa "huolto" onnistui. Järvelästä jatkoin matkaani pienemmille teille - suuntasin Marttilan, Kokki-Hennan, Iso-Hennan, Huhdanojan, Karkkulan, Terriniemen ja Pakaan kautta Myrskylään.
Marttilasta Iso-Hennaan polkiessani tie jälleen kerran hiekottui ja pieneni pienenemistään. Sitten kun se hiekkainen tie oli vielä juuri lanattu, oli polkeminen taas hieman haasteellisempaa. Matkavauhti hidastuu kummasti, kun joutuu koko ajan miettimään kuinka pyörän saa pidettyä ojien välillä.
Iso-Hennan jälkeen istahdin (käyttämättömän näköiselle) bussipysäkille pitämään evästaukoa. Jälleen kerran puuroa, ruisleipää ja kahvia, mikä ei ole ollenkaan hullumpi yhdistelmä.
Samaisella tauolla huomasin, että toinen tarakkaa kiinni pitävä ruuvi oli lähes kokonaan irti. Onneksi mukana kulkivat pyöränhuoltovarusteet. No, fysioterapeutin perustyökalun ruuvimeisseli oli vähän pienempää kaliiperia kuin ruuviin olisi tarvittu, mutta kyllä ruuvi kiinni vääntyi. Sormeeni sain laastaria tarvitsevan reiän, kun "meisseli" lipsahti ja giljotiinin tavoin jyräsi kynsinauhan kasaan. Kannatti siis kuljettaa myös perusensiapuvälineet mukana...
Iso-Hennasta sain polkea kaikessa rauhassa vaihtelevia maalaisteitä Pakaaseen. Mielessäni totesin, että huonokin asfalttitie on pyörälläni parempi poljettava kuin kivinen hiekkatie...
Pakaan ja Myrskylän välillä matka meinasi hetkeksi keskeytyä, kun ralliautoilijat olivat vallaanneet sekä 167-tien että monet hiekkatiet sen länsipuolelta. Paikalla järjestettiin Orimattila 150 vuotta juhlaralli, joka sisälsi huikeat kaksi erikoiskoetta (jotka molemmat ajettiin kahteen kertaan). Puuroa täyttävämmän ruoan nälkä alkoi kuitenkin olla sellainen, etten lähtöä jäänyt pidemmäksi aikaa seuraamaan, vaan jatkoin polkemista kohti Myrskylää.
Jos paikka kutsuu itseään ravintolaksi, sieltä pitää mielestäni saada ravintoa eli hyvää, värikästä ja suhteellisen terveellistä ruokaa. Ei auta, että samassa yhteydessä on posti ja pitopalvelu, jos ainoat tarjolla olevat ruoka-annokset perustuvat ranskalaisiin perunoihin ja nakkeihin / kananugetteihin / lihapyöryköihin sinapilla ja ketsupilla höystettynä.
Jotta jaksaa polkea on pakko tankata. Ranskalaisten perunoiden voimalla eteenpäin. Tie Myrskylästä Lipon (1751) ja Porlammen (1771) kautta Lapinjärvelle oli kyllä mukava polkea. Matkalle osui ehkä reissun suurin mäki, joten hetkeksi pyörä piti ottaa työntöön! Sen verran pitkä päivä oli, että sykemittarin GPS ilmoitti noin neljä kilometriä ennen majapaikaksi valikoimaani Hotelli Hanhea, että se lopettaa matkan mittaamisen nyt (akusta loppui virta).
Kuten matkalla jo useampaan kertaan oli käynyt ilmi, ei ruokapaikan löytäminen keskellä päivää ole kovinkaan yksinkertaista. Mutta ei se ollut sitä illallakaan. Arvatkaapa mitä oli hotellin ruokalistalla? Aivan oikein. Makkaraperunat ja muuta grilliruokaa. En jäänyt hotelliin syömään. Hotellin vieressä oli Teboilin huoltamo, jonka yhteydessä toimi Mehiläispesä-niminen tehtaanmyymälä, pieni kauppa ja kahvio-hampurilais-ravintola, jossa ranskalaiset oli tehty itse kuoriperunoista ja lehtipihvin seuraksi tuli sekä lämpimiä kasviksia että perussalaatti.
Hotellissa ei tarjottu aamiaistakaan (ja Mehiläispesä aukesi vasta yhdeksältä), joten ystävällinen Mehiläispesän kassahenkilö täytti illalla termospulloni kiehuvalla vedellä. Se oli aamulla jo haaleaa, mutta kyllä siitä aamupuurot ja kahvit sai...
3. päivä Lapinjärveltä Haminaan (noin 77 km)
Lähdin matkaan jo ajoissa aamulla, suuntana Inkeroinen, Ruotsinkylän kautta. Ensimmäinen pysähdys tuli jo Taasianjoen kohdalla, kun halusin ottaa muutamia kuvia.
Lindkosken mutkassa vastaani tuli eläkeikäinen setä aamun sanomalehteä kantaen. Edellispäivän kokemuksien perusteella arvelin, että termospullot olisi syytä saada täyteen kuumaa vettä. Pienen juttutuokion jälkeen murtaen Suomea puhuva setä lupasi keittää vettä, jotta saan taukopaikalla puurot ja kahvit. Jäin puutarhaan odottelemaan ja kiskomaan sadevarusteita itseni ja pyöräni päälle... Pyörälle voi keksiä muutakin käyttöä kuin retkeilyn!
Tie 1791 Ruotsinkylään ja 1792 Raussillaan oli mukava polkea tihkusateesta huolimatta. Matkalla oli runsaasti nähtävää - maalaismaisemaa, vanhoja huoltoasemia kuin suoraan 1970-luvun kotimaisista elokuvista, turvetuotantoaluita... Paljon olisi ollut kuvattavaa, mutta jokaiseen niemeen, notkoon ja saarelmaan en jaksanut pysähtyä. Se hyvä puoli kävellen vaeltamisessa on, että kuvaaminen ei juuri hidasta matkantekoa.
Raussilan jälkeen siirryin taas isommalle tielle (354) polkemaan. On hämmästyttävää, kuinka raskaalta loivakin ylämäki tuntuu vastatuulen puhaltaessa. Ja jotta alamäkeen saa vauhdin kiihtymään, täytyy polkea oikein tosissaan. Odotin jo kovasti mukavaa ja rauhallista lounashetkeä hyvän ruoan ääressä Inkeroisissa. Kaikessa rauhassa pysähdyin kuvaamaan Kymijokea ja "Paperintekijät"-pronssipatsasta Inkeroisten torilla. Paperintekijät on Erkki Kannoston (synt. 1945) vuonna 1989 veistämä punagraniittijalustalle kiinnitetty pronssipatsas.
En voi uskoa, että vuonna 2015 Suomessa on vaikea löytää muuta kuin roskaruokaa keskellä päivää. Inkeroisissa hotelli Kantrin ovessa oli lappu, jossa pyydettiin mahdollisia hotellivieraita soittamaan puhelimella paperissa olleeseen numeroon, niin joku tulee avaamaan oven parinkymmenen minuutin kuluessa. Ei ruokaa. Vieressä oli lounasravintola. Auki vain arkisin lounasaikaan. Kebab-pizzeria, auki. Vastakkaisella puolella katua terassi, jonka ruokavalikoimaan kuuluivat vain sämpylät. Jossain kauempana oli kuulemma grillikioski. Ja jos viitsisin polkea kolme kilometriä takaisin Anjalaan, siellä olisi ehkä auki jokin lounaskahvila. Päädyin Suomea murtaen puhuvien poikien kebab-pizzeriaan hampurilaiselle.
Matkan viimeinen etappi Inkeroisista Haminaan minun oli tarkoitus taittaa vanhaa Ratapohjantietä pitkin. Ratapohjan tie alkaa valtatie 15 itäpuolelta ja kulkee tietä 371 mukaillen. Retkikartassa se näkyy metsäautotienä ja Fonectan reittisuunnittelun mukaan sen pitäisi olla autolla-ajokelpoinen Suutarinmäkeen asti. Tien alussa oli nimismiehenkiharaa runsain mitoin, mutta kun kiharoista selvittiin oli edessä mitä ihastuttavin metsätie. Varsinainen vanha ratapohja ei tainnut enää olla ajokelpoinen, en lähtenyt edes yrittämään. Mielenkiintoisen näköinen se kyllä oli.
Hyvistä kartoista ja GPS:stä huolimatta joko a) eksyin reitiltä, b) autolla pystyy ajamaan huonokuntoisempaa ja kapeampaa tietä kuin pyörällä, tai c) fonectan reittisuunnittelijat ovat erehtyneet. Pyöräilykelpoinen reitti päättyi Asemankulman ja Mänttärinmäen tietämille, jalkaisin vaeltaen olisi voinut kartan ja kompassin avulla yrittää oletettua ratapohjaa suunnistaa. Ei pyörällä. Pieni käännös takaisinpäin ja suunta kohti asfalttitietä (371), jota pitkin matka kulkikin sitten joutuisasti kohti päätepistettä eli Haminan Lidlin pihaa.
Kaiken kaikkiaan mukava reissu, mutta seuraavalla kerralla otan trangian mukaan. Saanpahan sellaista ruokaa kuin haluan ja silloin, kun on nälkä. Nyt on mökillä mukava lepäillä, sykemittarin tietojen mukaan palautumisaika tarvitaan 119 tuntia.
