On the road again

On the road again. Pitkälle pyöräretkelle piti päästä tänäkin vuonna, joten heinäkuun puolivälissä 330 km tietä ja metsäpolkuja Kangasalta Virojoelle odotti polkijaansa. Kulkupelinä tietysti talven lumi- ja loskakeleissä hyväksi havaittu LaPierre Raid -maastopyörä ja tavaramuulina jo aiemmissa jutuissa kehumani BOB Ibex -traileri sekä kameralaukkuna Vaude Road II -tankolaukku. Jos joku vanhoja haluaa muistella, viime vuoden pyöräretkitarinat löytyvät TÄSTÄ ja kaikki trailerikehut osa 1 TÄÄLTÄ ja osa 2 TÄÄLTÄ.

Olin suunnitellut pyöräilyreittini sisältävän viisi päivää polkemista mielenkiintoisten maisemien ja kohteiden kautta sekä neljä yöpymistä, joista kaksi hotellissa ja kaksi maastossa. Varsinaista lepopäivää en tälle reissulle suunnitellut, joten päivämatkat vaihtelivat 43 km:sta 80 km:iin. Trailerin kyytiin kasaamieni tavaroiden painoa en punninnut, mutta kuvittelen kuorman painon vaihdelleen 20 ja 30 kg:n välillä sen mukaan, kuinka täysiä vesikanisterit olivat...

Valmiina lähtöön. Kuva: Ari Mänttäri.

On the road. Kuva: Ari Mänttäri.

1. päivä Kangasalta Aulangolle (61 km)

Olin suunnitellut reitin Kangasalta Aulangolle mahdollisuuksien mukaan isoja teitä vältteleväksi. Vanha Pälkäneentie ja Kaitamontie olivat siihen oivallinen valinta. Mukavia mäkiä, mutkia, vaihtelevaa maastoa ja mikä tärkeintä - kohtalaisen vähän liikennettä. Ja kun ei ole kiire mihinkään, niin hiljaisesta vauhdista on helppo hypätä ottamaan kuvia aina silloin, kun mielenkiintoinen kuvauskohde on näkyvissä. Toisaalta kyllä huomasin, että koska pyörän parkkeeraaminen oli (hieman) haasteellista, jäi muutamia kuvia ottamatta kun ajoin jo kuvattavan asian ohi...

Jo ensimmäisen päivän polkemisella sai käsityksen siitä, että Suomessa on - todellakin - paljon metsää, runsaasti järviä, kohtuullisesti viljelysmaata sekä lehmien ja lampaiden laitumia. Yksittäisiä asuttuja, remontoitavia tai hylättyjä taloja ja ulkorakennuksia siellä täällä. Auringon paistaessa ja lämpötilan huidellessa vähän päälle parissakymmenessä asteessa pyöräily on rentouttavaa!

Peltojen keskellä kulkevan yksityistien merkein varustetun Köökinmäentien varrelta löytyi yllättäen vuoden 1918 taistelun muistomerkki, joka oli pystytetty kyseisellä paikalla kaatuneiden taistelijoiden muistoksi. Kyseessä lienee kansalaissodan aikainen punaisten ja valkoisten taistelu, johon (ainakin Tuuloksen korkeudella) olivat sekaantuneet myös Saksan keisarikunnan kaartilaiset.

Muistomerkki oli erotettu lypsykarjan laidunmaasta sähköpaimenella. Merkin eri puolille oli kaiverrettu kaatuneiden nimet ja kotipaikkakunnat (Teisko, Ylistaro, Ylöjärvi, Juupajoki, Ilmajoki, Karvia, Parkano, Salo, Oravainen). Muutamien nimien kohdalta löytyi myös ikä - ne jotka oli kirjattu, olivat vain hieman yli parikymppisiä nuoria. Osassa punaisten ja valkoisten taisteluissa on ollut mukana myös naisia ja lapsia, mutta tähän muistomerkkiin oli etunimien osalta laitettu vain ensimmäiset kirjaimet.

Muistomerkiltä matka jatkui asfalttia pitkin Aulangolle, jossa hotelliin kirjautumisen ja ruokailun jälkeen päätin lähteä kävelylle kaupunkipuistoalueelle.

Aulangon luonnonsuojelualueella on paljon nähtävää. Koska se on rakennettu kaupunkipuistoksi, aluetta kiertää yksisuuntainen autotie, jota pitkin pääsee kaikkien nähtävyyksien äärelle. Alueella kulkee myös runsaasti merkittyjä polkuja. Ensimmäisenä kohteenani oli "karhuluola", josta jatkoin portaita suoraan ylös näkötornille (yhteensä noin 500 rappusta luolalta näkötornin huipulle) ja sieltä lintulammikon ja graniittilinnan kautta takaisin hotellille.

Karhuluola on Aulangonvuoreen hakattu luola - se ei siis ole luonnonmuodostelma - josta löytyy Robert Stigellin vuonna 1906 valmistunut "Karhut"-niminen veistos ja pari kivistä penkkiä. Graniitista mäen päälle rakennettu näkötorni on valmistunut 1917 ja se on 33 metrin korkuinen. Upeat näköalat kaikkialle ympäristöön kruunaavat kiipeilyurakan! Graniittilinna on tehty vuosien 1886-1887 aikana Reinin alueen raunioituneiden linnojen mallia mukaillen. Siellä näytti ainakin tänä vuonna olevan myös jonkinlainen kesäteatterilavastus, jossa pyöri runsaasti lapsia leikkimässä. Kirjoittelen myöhemmin tästä Aulangon alueesta oman juttunsa.

Karhupatsaalla. Kuva: Tuntematon turisti.

2. päivä Aulangolta Kotojärven laavulle Mäntsälään (74 km)

Toisen pyöräilypäivän aamu valkeni lämpimänä ja aurinkoisena. Olin jo edellisenä iltana sopinut hotellissa, että voin aamulla viedä termospulloni ravintolan keittiöön, jossa aamuvuorolaiset keittelevät niihin kiehuvaa vettä. Olin juuri saanut aamupuurot syötyä, kun kokki käveli termarien kanssa saliin. Hain tavarat huoneesta, hyppäsin pyörän selkään ja suuntasin eturenkaan Janakkalan ja Oitin kautta kohti Mäntsälän pohjoispuolella sijaitsevaa Kotojärven laavua.

Janakkalan jälkeinen Hausjärven tie (nro 290) vaikutti olevan kaikenlaisten pyöräilijöiden suosiossa. Molempiin suuntiin tuntui kulkevan niin kilpapyöräilijöitä kuin retkeilijöitäkin. Tai no, retkeilijöitä tuli pelkästään vastaan - yksi kokonainen perhekin, jossa pienin polkija ei varmaankaan ollut viittä vuotta vanhempi. Vetoapua tuli kyllä äidiltä, jonka pyörään lapsen pyörä oli kiinnitetty lyhyehköllä köydellä. Vanhempi lapsista polki vinhaa kyytiä itsekseen perheen isän edellä. Isän pyörän perässä näytti olevan lasten kuljetusta varten traileri, mutta en tiedä oliko siellä lasta, käytettiinkö sitä tavaroiden kuljetukseen vai oliko se tätä pienintä polkijaa varten hänen väsyessään.

Jossain vaiheessa em. tien viertä seuraili myös metsätie tai -polku, jota ajelin hetkittäin - vaihtelua asfalttiajolle. Jossain matkan varrella olin jo pitänyt kahvitauon, mutta kääntyessäni valtatielle 54 kurvasin taukopaikan pihaan ja levittelin nurmikon reunaan omat evääni: ruokatermoksessa "itsestään" valmistuneet riisi-herkkutattimuhennoksen ja tomaatti-broileri-säilykkeen. Hyvää! Paikalla olleessa ravintolassa kävin sitten täyttämässä vesipullot ja kahvitermarin. Tutkiskelin kartasta pikkuteitä ja taas matka jatkui.

Sälinkään kohdalla suunnistin paikallisen naisen opastamana uimarannalle, mikä lämpimässä säässä poljetun päivän jälkeen oli hyvä ratkaisu. Uimarannalla tapasin lapsia uimaan tuoneen äidin, joka kiinnitti ensimmäisenä huomiota Ibexiin ja kertoi miehensä veljen pojan olevan noin 5000 km:n pohjoismaiden kierroksella pyörällä - koiran kanssa! Olen siis pyöräretkeilyni kanssa vielä hyvinkin maltillisissa lukemissa. Pojan odotettu kotiinpaluuaika oli joskus syyskuussa...

Kotojärven laavun lähestyessä piti taas kaivaa kartta esille. Sen verran poluksi tiet muuttuivat. Laavu sijaitsee soiden läheisyydessä ja sen mainostetaan olevan lintubongareiden suosiossa. No, lintuja enemmän kuului kuin näkyi. Hyttysiä, paarmoja ja ampiaisia oli sitäkin enemmän. Onneksi oli myrkyt mukana. Laavu on suurehko ja tulentekopaikalla on muutama penkki ympärillä. Hieman kauempana on jonkinlainen halkovaja. Mitään muita "mukavuuksia" laavulla ei ole.

Viime vuodesta viisastuneena olin ottanut mukaan myös trangian, joten ruoanlaitto oli vuorossa ennen iltakävelyä. Koko laavulla oloaikana näin yhden marjastajan, joka kehui mustikoiden määrää ja oli, suolla puoli päivää käveltyään, kerännyt muutaman litran lakkoja.

Yö laavulla makuupussiin ja hyttysverkkoihin kääriytyneenä - jostain kaukaa kuului ajoittaista liikenteen huminaa eli kovin kauas sivistyksestä en sittenkään päässyt. Pari kertaa yöllä heräsin kylmään, jälkeenpäin tarkastetut lämpötilatiedot kertovat mittarin laskeneen kuuteen lämpöasteeseen. Makuupussini pitäisi olla vielä Comfort Zonella, mutta ylimääräinen pusero ajoi saman asian...

3. päivä Kotojärven laavulta Askolan hiidenkirnujen kautta Loviisaan (80 km)

Aamukin oli viileän tuntuinen ja aamupuuhien jälkeen edessä odotti reissun pisin pyöräilypäivä. Yksi ennakkoon suunniteltuja kohteitani - Askolan hiidenkirnut - oli ensimmäinen etappi. Puolet reitistä korvamadoksi iski Kake Singersin "Mäntsälä mielessäin".  Mäntsälästä löytyi kuitenkin mielenkiintoista kuvattavaa, kuten Mäntsälän kirkko ja sotien aikaisen asekätkön paikalle rakennettu muistomerkki. Laattaan oli kirjoitettu teksti "Asekätkentä 1944 - 1945. Tämän Salpalinjan kiven paikalla oli yksi asekätköistä Mäntsälässä."

Pyöräilymatkan aikana olen huomannut, että viisinumeroiset tiet saattavat olla mitä tahansa asfalttitien ja kapean hiekkatien väliltä. Sääksjärventiellä (nro 11734) minua vastaan ajoi Tom-tom-auto kamerat katollaan. Saattaa siis olla, että joskus tulevaisuudessa jonkun etsiessä osoitetta Sääksjärventieltä, pyöräilen vastaan yhä uudestaan ja uudestaan...

  
Hiidenkirnujen parkkipaikalla näin kolmilapsisen perheen, jossa muutamaa päivää aikaisemmin lanseerattu Pokemon-peli näytti vievän show'n, kunnes lapsilta taidettiin kerätä kännykät pois... Hiidenkivi on koko hiidenkirnualueen tunnus ja sen sanotaan valvovan eri kokoisia (merkittyjä) hiidenkirnuja, joita on kallioilla parikymmentä. Suurin kirnuista on "Jättiläisen kuhnepytty", joka on halkaisijaltaan 4,3 m ja jolla on syvyyttä 10,2 m.

Hiidenkirnuistakin taidan kirjoittaa myöhemmin oman juttunsa. Sen verran runsaasti kallioilla oli nähtävää ja niin paljon tarkkuutta kulkeminen - portaista ja narukaiteista huolimatta - vaati, ettei alueelle kyllä pelejä kannata mennä pelailemaan!

Matkalla hiidenkirnuilta Loviisaan oli taas runsain mitoin sellaista pikkutietä, jonka vuoksi olen maastopyöräni ostanut. Samalla osuudella ajauduin myös Sanismäentielle, jossa oikein liikennemerkein muistutettiin, että ajo on omalla vastuulla...

Lähellä Ilolaa pysähdyin syömään Noark worldiin, harmillisesti myöhästyin lounaasta parikymmentä minuuttia. Paikkaan olisi ollut mielenkiintoista tutustua paremmin, mutta päivämatkasta oli jäljellä vielä kolmannes, joten ei muuta kuin traileria kiskomaan pitkin isompaa tietä. Pääsin sentään pyörällä ajaen, enkä tavaroita rinkalla kantaen, kuten kaksi saksalaista retkeilijää, joiden pyörät oli varastettu Helsingissä.

Loviisassa yövyin keskustassa hotelli Ziltonissa, johon sain yöksi sekä pyörän että trailerin narikkaan sisätiloihin. Paikassa saamaani palvelua voi hyvillä mielin kehua, mutta tilat ja äänieristys ovat auttamatta vanhanaikaiset. Suihkuun oli kuitenkin mukava päästä pitkän pyöräilypäivän jälkeen.


4. päivä Loviisasta Valkmusan kansallispuistoon (43 km)

Olin suunnitellut reitin siten, että neljäs päivä olisi selvästi kevyempi kuin muut. Jalat tuntuivat aamulla hieman raskailta, mutta kropan lämmetessä pyöräily sujui mukavasti rauhallisella vauhdilla. Tälle lyhyelle matkalle olin suunnitellut pidemmän pysähdyksen Pyhtään kirkon kohdalle. Pyhtään Pyhän Henrikin kirkko on rakennettu noin 1460, mutta seurakunnasta ensimmäiset maininnat löytyvät jo vuodelta 1380.

Kirjoittelen tästäkin myöhemmin oman postauksensa, sen verran paljon Pyhtäältä löytyy sekä valtakunnan että oman sukuni historiaa. Retkeilijän kannalta voin todeta, että kirkkoon kannattaa pysähtyä - huoltorakennuksesta löytyvät siistit WC-tilat, jotka ovat ainakin kesällä päiväsaikaan auki.

Valkmusan kansallispuistoon Moronvuoren päivätuvalle vievä tie pienenee pienenemistään matkan edetessä. Varsinkin kansallispuiston alueella näkymät ovat niin upeat, että tämäkin ansaitsee vielä oman postauksen!

Moronvuoren päivätupa on hyvänä pidetty - johtuen ehkä osin sen syrjäisestä sijainnista - mutta kyllä siellä iltapäivän ja illan aikana ehti kymmenkunta ihmistä pyörähtää. Lähikunnista retkeilemään lähteneet Anu ja Joonas viihtyivät päivätuvalla pidempäänkin ja olivat loistavaa seuraa. Joonas oli juuri palannut puolentoista vuoden Australian ja Aasian retkeltään: tuunatulla "asuntoautolla" vuosi Australiassa kaverin kanssa välilllä hieman töitä tehden, sitten puolisen vuotta Vietnamin ja sen naapurimaiden ympäristössä muun muassa moottoripyörällä kiertäen.

Moronvuoren päivätuvan pihapiirissä on tuvan yhteydessä halkovaja, piha-alueella grillikatos ja WC. Ympäristössä on myös useita merkittyjä retkeilyreittejä. Illan ja yön aikana tuttujen ja vieraiden lintujen laulua: haukka meni viheltäen muutamia kertoja puolelta toiselle, lehtokurppa kurnutti ja lintu, jota en tunnistanut piti samanlaista kitinää kuin rasvaamaton ketju...

Illalla ehdin tehdä myös kävelylenkin katsastaakseni "takakautta" kulkevan poistumispolun. No, tavallaan se myös aiheutti pientä harmia: tien reunassa oli kyltti, joka kertoi, että sotilasalueella liikkuminen ilman lupaa on kielletty. Kyseisestä kohdasta isomman tien alkuun olisi ollut noin 150 metriä. Vielä kauempaa kulkeva polku meni useamman sata metriä vattupuskassa, jotten sinne ei ollut pyörän kanssa mitään asiaa...

Kyselin siis kaikilta päivätuvalla kävijöiltä, mitä Haukkavuoren aidattu alue pitää sisällään ja voiko tietä pitkin jatkaa. Sain vastauksen kahdelta paikallisen marjastajan näköiseltä henkilöltä - alueella ei ole ollut toimintaa useampaan vuoteen, eikä heitä ole koskaan pysäytetty, kun marjastamassa ovat olleet. Päätin siis, että reittisuunnitelmia ei tarvitse muuttaa...

5. päivä Valkmusasta Virojoelle (72 km)

Aamuherätys luonnon keskellä riippukeinussa - oli muuten ainakin kymmenen astetta lämpimämpi yö kuin tiistain ja keskiviikon välinen. Reippaat aamutoimet ja liikkeelle!

Osin kapeaa polkua, kolmessa kohdassa ojan yli "pitkospuut" ja yksi kunnon mutalikko, mutta sehän on vain retkeilyä. Eikä tullut kukaan minua sotilasalueella pysäyttelemään. Olin taas suunnitellut reitin pienempiä teitä pitkin, mutta jouduin muuttamaan suunnitelmaa, kun Saarensillantiellä ei enää ollutkaan riippusiltaa Kymijoen yli. Ei siis muuta kuin paluu vähän matkaa takaisin päin ja navigaattori esille...

"Sokeasti" navigaattoriin luottaen lähdin sitten suunnistamaan kohti Sutelaa, matkalla upeita maisemia pitkin Kymijoen rantaa. Osa reitistä kulki Vanhaa Sutelantietä pitkin, mutta paljon piti mutkitella ja useista risteyksistä kääntyä - en tiedä oliko reitti lyhin mahdollinen, mutta hieno se oli!

Sutelan risteyksen lähellä pysähdyin Kymijoen ylittävälle sillalle pitämään kahvitauon. Samoihin aikoihin, kun pakkasin pyörää lähtökuntoon, pyörätietä polki kohdalleni mies, josta sainkin sitten paikallisoppaan Karhulaan asti. Yhteisiä tuttujakin löytyi Vanhan-Ruonalan alueelta. Kiitokset Pekalle, toivottavasti kirpputorilta löytyi hyviä keräilykohteita!

Reitti Karhulasta Haminaan vaati vielä hieman kartan tutkailua, kun autolla on aina päässyt paahtamaan pitkin moottoritietä. Haminasta Virojoelle vievä noin 35 km:n mittainen Tallimäki-Virojoki-museotie on jo aikaisempina vuosina tullut tutuksi. TIe on mukava pyöräilijälle kaikkinen mutkineen, nousuineen ja laskuineen.

Pyöräilyn aikana on ollut mukavia ja mielenkiintoisia kohtaamisia, niistä viimeisin vähän museotien alkamisen jälkeen, kun umpimetsästä ilmestyi tielle mies fatbikella. Kaikki mukavatkin reissut kuitenkin päättyvät aikanaan, eikä mikään voita rentoutumista mökillä.

Kuva: Ari Mänttäri.

Kuva: Ari Mänttäri.

Kuva: Ari Mänttäri.

Virolahti-juhlakonsertti

Kaakon Kamarimusiikki -tapahtumaviikko on parhaillaan menossa Virolahdella. Keskiviikkoiltana järjestettiin Virolahden kirkossa Virolahti-juhlakonsertti, jolla juhlistettiin Virolahden nykyisen kirkon 250-vuotista olemassaoloa. Kirkko on rakennettu vuosina 1765 - 1768 ja se on toteutettu ruokolahtelaisen Tuomas Ragwaldinpoika Suikkasen valvonnassa. Virolahden kirkko on puinen ristikirkko, jossa sakarat kapenevat kärkiä kohti.

Kirkon alttaritaulu on vuodelta 1914 Oskar Paatelan maalaus Kristuksen hautaamisesta. Muuten  huomio kiinnittyy erilaisissa muodoissa esiintyviin tiimalaseihin, jotka muistuttavat ajan kulumisesta, sekä laiva-aiheista, jotka kuvannevat meren merkitystä Virolahdelle.

Kuva: Jaakko Liukkonen

Juhlakonsertin ohjelmisto koostui suomalaisten säveltäjien teoksista. Konsertin aluksi kuultiin Einojuhani Rautavaaran (synt. 1928) viisiosainen Pelimannit (Närböläisten braa speli, Kopsin Jonas, Klockar Samuel Dikström, Pirun polska ja Hypyt), joka on sävelletty kahdelle viululle (Jukka Merjanen ja Matti Koponen), alttoviululle (Mari Viluksela), sellolle (Tomas Nuñes-Garcés) ja kontrabassolle (Helka Seppälä). Teos oli hyvin valittu yleisön lämmittelyyn - siellä täällä vilahti tutunkuuloista, kansanmusiikinomaista sävelkieltä, josta itselleni nousi mieleen Rautavaaran ehkä tunnetuimpiin kuuluvan teoksen Cantus Arcticuksen sävyjä. Jonakin vuonna odotan kyllä kuulevani senkin kamarimusiikkiviikolla - huolimatta teoksen vaatimasta isosta orkesterista - onhan Virolahti keskeinen lintujen kevät- ja syysmuuton seurantapaikka.

Einar Englundin (1916 - 1999) Sonaatti sellolle ja pianolle (Tomas Nuñes-Garcés ja Sanna Iljin) oli mielenkiintoinen ja perusteltu valinta konserttiin - tulihan säveltäjän syntymästä kuluneeksi kesäkuussa sata vuotta. Teoksen rytmiikka ja Englundin osin uusklassinen, osin moderni sävelkieli luovat haasteita niin muusikoille kuin kuulijoillekin. Paikoitellen osa yleisöstä näytti jo kiemurtelevan penkeillään, mutta itselleni esitys oli loistava oppitunti siitä, kuinka pienillä sävyn muutoksilla voidaan hetkessä luoda kirkkosaliin uudenlainen tunnelma sellon ja pianon vuoropuhelun myötä. Ja ehkä esitys kuitenkin kaikessa taituruudessaan puri muihinkin kuulijoihin - soitannon päätyttyä yleisö aplodeerasi esiintyjät uudelleen kumartamaan kerran jos toisenkin.

"Oman kylän pojan" Uuno Klamin (1900 - 1961) Pastorale soolopianolle (Sanna Iljin) hieman hukkui isompien teosten ja kokoonpanojen varjoon, mutta tarjosi välipalanomaisen hengähdyshetken ennen illan pääteosta, Tuomas Turriagolta (synt. 1979) tilattua juhlakantaattia "Maan ja meren rajalla".

Kantaatin harjoitukset, kuva: Jaakko Liukkonen

Kantaatin soitinkokoonpanon muodostivat em. muusikoista koostuneen jousikvartetin (kaksi viulua, alttoviulu, sello) lisäksi fagotisti Bence Bogányi. Kuoro oli koottu noin neljästäkymmenestä Virolahden musiikkiyhdistyksen, Virolahden seurakuntakuoron ja Haminan mieslaulajien jäsenistä sekä muutamasta vierailevasta laulajasta. Kuoron harjoittamisesta ovat vastanneet Susanna Apo-Syrjänen ja Inna Heikkilä. Kantaatin tekstin on kirjoittanut Kaakon Kamarimusiikin toiminnanjohtaja Siru Ahopelto.

"Alussa oli aava rannaton meri.
Meren väistyessä sen sylistä nousi maa,
purppuraiset kalliot, lujat ja ikuiset.
Tuuli toi rannalle lämmön, antoi suotuisan kasvun.
Ihmiset tulivat ja asettuivat lähelle merta.
Vuonna 1336 merkittiin kirjoihin nimi Virolahti.
---
Maan ja meren rajalla,
idän ja lännen rajalla,
kohtaamisista syntyy avoin ja rikas kulttuuri.
Näillä voimilla,
näillä rajoilla,
Virolahti maailmassa."

Kantaatin tekstistä esiin nouseva "maailman synty" tai "luomiskertomus" pääsi Turriagon sävellyksessä loistavasti esiin. Pienestä alkaen ja kuin huomaamatta voimaa lisäten, kuoron ja soittajien vuoropuhelu, äänenkuljetukselliset ratkaisut, sanojen painotukset loivat teoksen alkuun maagisen tunnelman. Kuoron äänimaisema soi - kiitos paitsi hyvän sovituksen, myös ilmeisen runsaan harjoittelun - läpi teoksen alkuosan tasapainoisena ja rikkaana.

Kantaatin soitinkokoonpanossa mukana ollut fagotti toi sävellykseen ja sen sävyihin uuden maailman. Alkuosassa mieleeni tuli hetkiä Lasse Mårtensonin Myrskyluodon Maijasta, vaikka kyseessä onkin hyvin erityyppinen teos. Nämä mielleyhtymät kuvaavat kuitenkin ehkä sitä, kuinka hyvin Turriago on kantaatissaan onnistunut kuvaamaan meren läheisyyden. Fagotin voima ja sävy jäivät välisoitossa kaipaamaan taustakseen joko laajempaa orkesteria tai ehkä vielä rikkaampaa jousisoitinsovitusta.

Teoksen loppuosa ei mielestäni yltänyt aivan samalle tasolle alun kanssa. Klassisessa musiikissa teksti on usein alisteinen musiikille, tässä teoksessa vahva teksti - maan ja meren rajalla, idän ja lännen rajalla - olisi vaatinut, suorastaan huutanut voimakkaampaa vastakkainasettelua ehkä sekä dynamiikan että tempon muutoksin. Nyt teoksen loppuosa vaikutti menevän eteenpäin kuin juna, suurella paatoksella niin soittajien kuin laulajienkin osalta. Kuitenkin jos ajattelen niitä historiallisia tapahtumia, joissa Virolahti on ollut mukana vuosisatojen saatossa, on teksti tavoittanut jotain sellaista, mihin musiikki ei tällä kertaa kyennyt vastaamaan.

Tuomas Turriago kuvaa käsiohjelmassa teosta "vähän virolaissäveltäjä Arvo Pärtin hengessä soivaksi ja minimalistiseksi, mutta helposti lähestyttäväksi". Tämän voin kuulijana allekirjoittaa. Juhlakantaatti on teos, jota toivottavasti kuulemme vielä uudelleen!

Tasapainoisen esityksen luominen silloin, kun suurin osa laulajista on harrastelijoita ja tulevat useista eri kokoonpanoista, on äärimmäisen haastavaa. Nyt oli onnistuttu erinomaisen hienosti - onnittelut upeasta teoksesta paitsi säveltäjälle ja sanoittajalle myös kaikille esiintyjille, jotka mahdollistivat meille yleisössä istujille koskettavan kokemuksen! Seisten annetut, seisten vastaanotetut aplodit oli ansaittu.

Brannin luola

Stömforsin ruukilla käydessämme huomasimme, että vain muutaman kilometrin päässä ruukista kulkee Kukuljärven 8 km:n pituinen retkeilyreitti ja Kukuljärven laavulta poikkeaa alle kilometrin mittainen polku kohti Brannin luolaa. Sateesta huolimatta päätimme tehdä uimarannan kääntöpaikalta kävelylenkin ja tutustua luolaan. Luola on perimätiedon mukaan saanut nimensä lehmipaimen Jaakko Brännista (tai Brandtista), joka 1800 - 1900-lukujen taitteessa on käyttänyt luolaa kesäasuntonaan.

Vuonna 2004 julkaistussa Loviisan Sanomien lehtijutussa kirjoitetaan Ruotsinpyhtään historiaan perehtyneen entisen kunnanjohtajan Börje Broasin kertoneen, että luolassa on vielä 1940 - 1950-luvuilla ollut kattila ja jäänteitä tulentekopaikasta. Lehtijutun mukaan luolan ulkopuolella on ollut myös metallista väännetty nimikyltti. Jutun kirjoittamisen aikoihin on jo kuitenkin arveltu kaikkien henkilökohtaisesti Jaakko Brännin tunteneiden ruukkilaisten kuolleen - olihan lehmipaimenen toimista kulunut tuolloin jo sata vuotta.

Kuvakaappaus Retkikartta.fi -sivustolta.

Uimarannan viitoitusta seuraten autolla pääsee kääntöpaikalle noin 150 m:n päähän rannasta. Kukuljärven rantamaisemat ovat jyrkkärinteiset, ja laavulta uimapaikalle on melkoinen "pudotus". Laavun läheisyydestä löytyy sekä halkoliiteri että WC. Vaellusreittiä ylläpitää Loviisan kaupunki ja myös reitti luolalle on viitoitettu. Valitettavasti suurin osa reittimerkeistä on pudonnut tai riivitty irti puista, kun osa niistä löytyi polun viereltä... Polku on kuitenkin koko matkaltaan helposti seurattava ja lähes koko matkan polun varrelta löytyi isoja, kypsiä mustikoita matkaevääksi.

Vaikka polku näkyykin hyvin, reitti tarjoaa myös pieniä haasteita kaatuneiden puiden ja liukkaiden kallioiden muodossa. Näköalat ovat kuitenkin huikeat korkelta kallion päältä. Matkalla on myös selvästi kosteampi alue, jonka ylittämiseen pitkospuut tarjoavat (kuivana ollessaan) hyvän avun. Sateen sattuessa pitkokset olivat kuitenkin petollisen liukkaat, joten kenkien kastumisen uhallakin kuljimme pääosin pitkospuiden vieressä. En tiedä, koska reitin turvallisuutta ja kuntoa on viimeksi tarkistettu, mutta se olisi syytä tehdä pikaisesti...

Luolalle johtava polku laskeutuu kallioiden välistä alemmas paikkaan, jossa kalliot muodostavat useita pyöreäreunaisia lippoja. Osa lipoista on sen verran massiivisia, että niiden alla voi hyvin pitää sadetta.

Varsinainen Brannin luola löytyy, kun sitkeästi seuraa polkua eteenpäin. Myös luolan edustalla on pieni avoin alue ja massiivinen kalliosuoja. Itse luolan suuaukko on pienehkö kolo, josta sisään ryömien löytää itsensä yllättävänkin suuresta tilasta. Luolalla on enimmillään korkeutta ehkä pari metriä, leveyttä puolestatoista kahteen ja pituutta neljästä viiteen metriä. Luolan toinen seinä on liki pystysuora, mutta toinen laskeutuu jyrkästi kuin kolmion hypotenuusa. Heti luolan sisäänmenoaukon oikealla puolella on isohko kivi. Luolan takaseinässä on pieni kolmion muotoinen aukko, josta luolaan tulee vähän valoa. Oma lamppu on kuitenkin tarpeen, jos luolassa haluaa katsella ympärilleen.

Luolassa on kosteaa, mutta aukiolla parveilleet ja kimppuun hyökänneet itikat onneksi pysyivät pääosin luolan ulkopuolella. Vaikka kuluneen kesän aikana kaikkialla on ollut tavallista enemmän verenimijöitä, ei meillä tietenkään ollut minkäänlaista hyttysmyrkkyä mukana. Jos on kovin herkkä hyttysille, kannattaa suojautua kunnolla!!!

Niin, luolan kosteudesta vielä... Voisin kuvitella luolan sisäosien jonkin verran kuivuvan, jos siellä jatkuvasti polttaisi tulta. Se saattaisi myös olla viehättävä retki- ja leiriytyiskohde muutaman päivän ajaksi. On kuitenkin vaikea kuvitella, että joku asuisi luolassa pidempiä aikoja... Mutta onhan elämä 1900-luvun taitteessa ollut muutenkin kovin erilaista kuin nykyisin.

Päätimme lähteä luolalta pois kallion reunamuodostelmaa seuraillen. Varsinaista polkua riittää vain lyhyen matkan ja kallion reunaa ylöspäin kiivetessään saa ottaa nelivedon käyttöön "kevyesti kuin vuorikauris". Mutta maisemat ovat uskomattoman hienot.

Alueella olisi paljon nähtävää ja kuvattavaa. Luolaretkelle kannattaa varata mukaan hyvät vaelluskengät, lamppu ja hyttysmyrkky! Retkeilyreittiä mukaillen  järjestetään elokuussa Brannin Trail -polkujuoksukilpailu ja kulttuurivaellustapahtuma. Kulttuurivaellus poikkeaa myös Haukkavuoren, Särkjärvenkallioiden ja Tornivuoren luontokohteisiin.

Sikspäkki ja Strömforsin ruukki

Sateisena heinäkuun alkupuolen päivänä päätimme lähteä autoajelulle entiselle Ruotsin ja Venäjän rajaseudulle, Kymijoen läntisimmän haaran kupeeseen Ruotsinpyhtäälle. Siellä veden äärellä on museoviraston suojeluksessa kunnostettu ja ylläpidetty vanhaa ruukkialuetta perinteitä vaalien. Nuorimmille lukijoilleni sana ruukki voi olla vieras - ruukki tarkoittaa usein joen tai kosken yhteyteen rakennettua teräs- tai rautatehdasta.

Strömforsin ruukki on yksi Suomen vanhimmista rautaruukeista ja pajatoiminnan lisäksi alueella kuluneina vuosisatoina toiminut saha, mylly, panimo, krouvi ja tiilitehdas. Perinteisesti toimeentuloa on hankittu myös maa- ja metsätaloudella, puutarhatyöllä sekä miilunpoltolla. Nykyisin alue tarjoaa majoitusta, ravintola-, kahvila- ja juhlapalveluita, paikallisten käsityöläisten tuotteita myyviä pikkuputiikkeja, huonekalukonservointia, vanhojen tavaroiden kauppaa, näytöksiä, näyttelyitä ja kesäteatteria.

Mielenkiintoisia näkymiä tarjosi erityisesti vanhojen tavaroiden myyntiin keskittynyt liike, Roseborgin liiteri. Myös näyttelyt pajassa valmistetuista nauloista suuriin auraa muistuttaviin ankkureihin olivat hämmästyttäviä. Voi sitä metelin määrää, kun rautaa on vesivasaroilla taottu. Onkohan yksikään vanhoista sepistä kuullut normaalisti?

Näyttelytiloista löytyy myös vanha veturi, jolla on kuljettu ilmeisti takomo- ja puutavaratuotteita. Vanhaa kapearaiteista rautatietä ei enää ole jäljellä, vaikka lähistöllä sijaitsevan Kukuljärjen luontoreitti kulkeekin osittain vanhaa rautatien pohjaa. Veturi oli säilynyt läheisellä puutarhalla, jossa sitä oli käytetty kasvihuoneen lämmittämiseen!  

Strömforsin ruukin alueella on myös oma kirkko, joka on Suomen vanhin keskeiskirkko (rakennettu 1770-1771). Kirkossa on noin 300 istumapaikkaa, Kangasalan urkutehtaassa valmistetut urut ja pisteenä iin päällä Helene Schjerfbeckin vuonna 1898 valmistunut alttaritaulu "Ylösnousemus". Alueeseen tutustuessaan kirkkokäyntiin kannattaa varata aikaa useiden hienojen yksityiskohtien tarkasteluun!

Kaiken edellä mainitun lisäksi ruukin alueella järjestetään vaihtuvia näyttelyitä muun muassa Vinttigalleriassa. Kesäkuun lopusta heinäkuun puoleen väliin Vinttigalleriassa on kuuden taiteilijan - Sikspäkin - yhteisnäyttely "Houkutuksia - Temptations". Sikspäkin muodostavat Ritva Juselius, Jaakko Liukkonen, Ritva Lumiaho-Pesola, Tua Myliys, Kirsti Pesari ja Sirkka Raikamo. Näyttely muodostui pääasiassa eri tekniikoilla toteutetuista maalauksista, mutta mukana oli myös Jaakko Liukkosen tekemiä patsaita.

Sirkka Raikamo "Auringonpalvojat" 2012.

Tua Mylius "Houkutus" 2015.

Kirsti Pesari "Aika rakentaa merkkinsä meihin"

Jaakko Liukkonen "Rähmällään" 2015.

Jaakko Liukkonen "Doctor Feelgood" 2016.

Viimeinen kuva ei ole taideteos (vaikka voisi sinällään hyvinkin olla näyttelyesine), vaan pieni yksityiskohta patsaan alla käytetystä laatikosta!